Mitä minulle ja meille kuuluu juuri nyt
0Heipä hei. Halusin kirjoittaa pitkästä aikaa rauhassa kuulumisia teille. Istun parhaillaan kotona yhden nuhanenän kanssa, jolla on tällä hetkellä ilmeisesti hyvät leikit lastenhuoneessa. Ainakaan minulla ei ollut lupaa mennä huoneeseen äsken häiritsemään leikkejä. Kumppanini lähti hetki sitten töihin ja isompi lapsi on koulussa. Eli hyvin perus arkea.
Tämä arki alkoi vajaa kaksi viikkoa sitten melkoisella rytinällä. Ainakin minusta tuntui siltä. En vain ehtinyt mukaan tai oikeammin mun pää ei ehtinyt mukaan.
Oireileva ahdistuneisuus
Eilinen ja oikeastaan viimeiset pari viikkoa ovat olleet aika rankkoja. Lähinnä minu oireilevan ahdistukseni vuoksi. Ilmeisesti lapsen koulun aloitus, yhteenmuuttosuunnitelmat, oma koulu ja muutama oirehtiva trauma, olivat liikaa ahdistukselleni ja se alkoi oireilla. Suurin osa muutoksista on toki hyviä muutoksia, mutta ahdistuneisuushäiriöisellä myös positiiviset asiat saattavat aiheuttaa ahdistuksen pahenemisen. Tiedän, että oma oloni rauhoittuu ja tasoittuu taas ajallaan, mutta hetken aikaa on taas tosi rankkaa.
Eilinen oli erityisen rankka. Olin kotona kuin zombie ja kumppanini taisi kysyä minulta moneen kertaan, onko kaikki hyvin. Kaikki oli periaatteessa hyvin. Päivän ahdistuneisuus oli vain uuvuttanut minut niin, että kärsin järkyttävästä päänsärystä ja vaelsin kotona, kuin zombie. Plus itkin ihan kaikelle.
Positiivista tässä on se, että osaan taas itse aktivoitua sen suhteen, että haen itselleni hoitoa. Olen monessa mielessä sellainen ”poissa silmistä, poissa mielestä”-tyyppi, joten hyvällä jaksolla en osaa ajatella sitä, että keskusteluapu saattaisi esimerkiksi ennalta ehkäistä olon pahenemista tälle tasolle. Eli nyt kun ahdistus on taas mielessä, yritän saada itselleni jonkin jatkuvan avohoidon palvelun, koulupsykologin lisäksi. Koska ei se ole kenenkään edun mukaista, että olen noin puolen vuoden välein kuukauden päivät toimintakyvytön pahentuneen ahdistuksen vuoksi.
Mitä muuta kuuluu?
Vaikka ahdistus on haukannut ison osan voimavaroistani, niin muutenhan meillä menee aika hyvin. Esikoisen koulu on lähtenyt sujumaan ilman isompia ongelmia. Lapsi on toki todella väsynyt iltaisin, mikä kuuluu asiaan. Olen yrittänyt tukea häntä ja sanoittaa hänelle myös sitä, että on tavallista olla iltaisin väsynyt koulupäivän jälkeen. Esikoinen tuntuu ymmärtävän tätä hyvin ja sanoittaa tuntemuksiaan myös itse.
Myös nuorempi lapsi kriiseilee hieman uutta viskariryhmää ja sitä, että sisko ei olekaan enää samassa talossa hänen kanssaa. Ja tämä sopeutuminen tuntuu ottavan erityisen koville. Onneksi uudessa ryhmässä on vanhoja, tuttuja aikuisia ja kavereita. Kuulemma siellä on kehittynyt jo pieni kaveriporukka, jossa he touhuavat kaikkein mieluiten. Meidän päiväkodin aikuiset on kyllä niin ihania ja supereita, että en ole yhtään huolissani kuopuksesta, vaikka tässä pientä sopeutumiskriisiä onkin ollut.
Vaikka päiväkoti ei ole ainoa asia, johon pienen ihmisen pitää sopeutua, kun kumppanini viettää yhä enemmän ja enemmän aikaa meidän akssa saman katon alla.
Uiminen osaksi arkea
Olen niin ylpeä siitä, että olen saanut ujutettua uimisen ja vesijumpan osaksi arkea. Tajusin, etät meidän asumisrytmillä saan mahtumaan arkeen uimisen ainakin kerran viikkoon, mikä on ihan huippua ja aion pitää siitä kiinni. Uiminen on mulle todellinen henkireikä. Se helpottaa monesti ahdistusta ja on ainoa liikuntamuoto, josta jaksan oikeasti innostua. Tästä syystä haluan saada sen säännölliseksi osaksi omaa arkeani.
Päästiin viikonloppuna myös treffeille kumppanin kanssa. Tai pikemminkin valokuvausreissusta muotoutui treffit ihan vahingossa. Lähdettiin keskustaan, käytiin syömässä ja käveltiin Töölönlahden rantaa pitkin. Lopulta myös kuvattiin, sillä kumppanini haluaa auttaa minua tässä mitä teen ja helpoin tapa auttaa on opetella käyttämään minijärkkäriäni. Arvostan tätä avuntarjousta aivan valtavasti. Jo senkin takia, että hän sanoi ennen kuin oltiin ensimmäistä kertaa tavattu, että häntä on turha pyytää kuvaamaan mitään. : D Niin se mieli muuttuu.
Kaiken kaikkiaan minulle kuuluu hyvää. Saan ahdistuksen kuriin, tiedän sen ja muutenkin asiat järjestymään sen suhteen.
-Jenni
KUVAT: Mun muru / EDITOINTI: Minä
Seuraa minua: Instagram / Facebook / Tiktok
Muut tilini: @bmhinterior / @elise_visuals / @plustyylit
LUE MYÖS
Meidän rakkaustarina
Olen kertonut vain pätkiä siitä, miten me lopulta tavattiin mun kumppanin kanssa ja miten asiat etenivät tähän pisteeseen, joten halusin nyt kirjoittaa asiasta vähän pidemmin.
Meidän rakkaustarina
Me tavattiin mun kumppanin kanssa Tinderin avulla. Ei oltaisi varmasti muuten tavattu, koska ollaan niin eri ikäisiä, erilaiset piirit ja mielenkiinnonkohteet, joten Tinder oli meidän ainoa mahdollisuus. Minä olin siihen mennessä ehtinyt olla Tinderissä noin kaksi vuotta, vähän on offina. Meni aikaa, ennen kuin opin sitä oikeasti käyttämään ja asettamaan omat rajani. Vaikka silmille tuli milloin mitäkin, niin idiootit oli lopulta suht helppoa karsia sieltä pois. Mielestäni Tinderissä on hyvä muistaa kaksi avainsanaa, aktiivisuus ja omat rajat. Niillä pääsee aika pitkälle ja samalla pystyy suojelemaan itseään edes vähän.
Viime marraskuu
Viime marraskuussa päätin tehdä tinderkokeilun, Miisa Asikaisen innoittamana. Päätin lähettää jokaiselle hiljaiselle tindermatchilleni viestin. Minulle näitä hiljaisia matcheja oli ehtinyt kertyä reilut 2000, joten en edes ehtinyt laittaa viestiä kaikille, sillä nykyinen kumppanini löytyi ensimmäisten joukosta. Viesti oli niinkin yksinkertainen kuin Baby Yoda-GIF. Poistin niitä matcheja, jotka eivät vastanneet mitään ja aloittelin keskustelua niiden kanssa, jotka vastasivat. Yhden kanssa keskustelut etenivät pikku hiljaa pidemmälle ja lopulta muut eivät edes kiinnostaneet. Tämä tyyppi oli nykyinen kumppanini.
Ja hän on sanonut minulle, että ei olisi itse uskaltanut laittaa minulle viestiä varmaan koskaan. Joten tämä on hyvä muistutus siitä, miksi Tinderissä kannattaa oikeasti olla myös itse aktiivinen.
Treffit jouluna
Kumppanini pyysi minua jonkin ajan viestittelyn jälkeen treffeille seuraavilla lapsivapaillani. Kyseiset lapsivapaat ajoittuivat joulun pyhille, joten sovimme treffit 25 joulukuuta. Olemme kumpikin isoja Marvel-faneja, joten treffipaikaksi sovittiin elokuvateatteri ja Spider-Man: No Way Home-elokuva. Tosin, olimme lopulta niin malttamattomia, että päädyimme tapaamaan jo jouluaattoiltana ja tulemaan minun luokseni. Meidän ekat treffit venyivät lopulta kolmen päivän pituisiksi. Tosin siinä rytäkässä onnistuin saamaan kumppaniltani koronan. Totesin vain, että ensi jouluna haluan lahjaksi jotain muuta, kuin kulkutaudin.
Aluksi tapailimme lähinnä minun lapsivapaillani. Vietimme siinä aina useamman päivän yhdessä, koska siihen oli mahdollisuus. Se oli ihan todella ihanaa ja spesiaalia aikaa. Meidän suhteessa oli silloin ihan vain me kaksi. Minä ja hän. Silloin ei tarvinnut miettiä lapsia, koska oltiin ihan vain kahdestaan. Saatiin tutustua toisiimme ihan rauhakseltaan. Tätä aikaa on ihan vähän ikävä, mutta toki tämä tämän hetkinen yhteinen elämä ja aika on myös aivan ihanaa. Hyvin erilaista vain.
Oltiin tapailtu noin kuukausi, kun todettiin kumpikin, että tää tuntuu paljon enemmältä kuin pelkältä tapailulta. Joten keskusteltiin ja todettiin, että seurustellaan. Tämä toimi meillä. Se helpotti kummankin hylkäämisen pelkoja, kun puhuttiin asia yhdessä läpi ja sovittiin siitä seurustelusta. Kumpikin tiesi missä mennään.
Pikku hiljaa uusperheeksi
Jossain vaiheessa kevättä, en muista enää ihan tarkalleen, mun kumppani tapasi mun lapset. Kaikki meni todella hyvin ja menee edelleen. Erityisesti esikoinen on luonut hyvän kiintymyssuhteen mun kumppaniin ja tuntuu todella tykkäävän hänestä. Mikä on ihanaa. Kuopus on toki pienempi ja aikalailla äidin tyttö ja vaikka hän pitääkin mun kumppanista, niin minusta tuntuu että hän vielä sulattelee tilannetta. Mutta luin tai kuulin joltain alan ammattilaiselta, että uusperheen muotoutumiseen menee viisi vuotta, mikä kuulostaa minusta ihan järkeen käyvältä. Ja minä uskon, että meidän uusperheen kasvukivut on vasta tuloillaan. Olen toistaiseksi ainoastaan kiitollinen siitä, että kaikki on mennyt hyvin.
Kesän jälkeen ollaan harjoiteltu yhdessä asumista. Toki niin, että kumppani on lähtenyt välillä omaan kotiinsa huilaamaan. Toistaiseksi tämäkin on mennyt todella hyvin. Jännitin aluksi sitä, että ruvetaan olemaan enemmän saman katon alla, koska olen huomannut tarvitsevani omaa tilaa. Todellisuudessa saan sitä omaa tilaa säännöllisesti kumppanini iltapainotteisen työn vuoksi. Ja oikeammin olen huomannut, että en edes ihan mielelläni päästäisi kumppania pois meidän luota.
Toki sitä näin vastarakastuneenakin toisen naama välillä vähän ärsyttää. Aamut eivät ole omaa vahvuuttani, enkä todellakaan ole mikään aamuihminen, minkä kuulemma huomaa. Kumppanini sanoi, että hänellä on nykyään taktiikka siihen, miten hän lähestyy minua aamuisin. 😀
Parasta
Parasta meidän suhteessa on ollut ehdottomasti se, miten voidaan luottaa toisiimme ja siihen, että toinen on siinä rinnalla tukemassa. Me kärsitään kumpikin yleistyneestä ahdistuneisuushäiriöstä, joten ymmärretään toisiamme ja sitä, miten jotkut pienetkin asiat tuntuvat välillä ylitsepääsemättömän ahdistavilta. Sen lisäksi kumppanini on aina valmis tukemaan ja tuuppimaan minua eteenpäin ihan missä tahansa. Kun aloitin pätkäpaaston, hän päätti aloittaa sen myös. Toki hän aloitti sen myös itsensä vuoksi. Minä puolestani rohkaisen häntä ulos ja liikkeelle säännöllisin väliajoin.
Olen niin onnelinen, että meidän elämä meni lopulta näin ja löydettiin toisemme. <3 En oikeasti voisi toivoa rinnalleni parempaa kumppania. Sain juuri sellaisen, josta olin haaveillut. En yhtään toksisen, vaan lempeän, hauskan feministin.
Tässä tämä meidän rakkaustarinan alku. Toivon, että tätä jatkuu vielä vuosia ja vuosia ja saadaan meidän tarinaan vielä uusia lukuja.
-Jenni
Seuraa minua: Instagram / Facebook / Tiktok
Muut tilini: @bmhinterior / @elise_visuals / @plustyylit
LUE MYÖS
Narsistisen suhteen kaavan ymmärtäminen auttoi minua antamaan anteeksi itselleni
Ikäero parisuhteessa, eli kun mies onkin nuorempi