Äideistä, sisustajista ja epäaidoista ihmisistä

Pystyn yleensä seuraamaan erilaisia mielipidekohuja ja keskusteluja aika tyynesti. Ihmisillä on valtavasti erilaisia mielipiteitä, eikä yksikään heistä varmasti muuta omaansa siksi, että joku muu on heidän kanssaan eri mieltä. Pystyn ymmärtämään monenlaisia näkemyksiä, vaikka olisin itse eri mieltä. Mutta nyt törmäsin johonkin, joka sai minultakin karvat nousemaan pystyyn. En siis osaa olla tässä asiassa hiljaa.

Suomalaisissa sisustusblogipiireissä kuohuu näin Habitaren jäljiltä. Tämä on otollista aikaa ilmaista omia mielipiteitään sisustamisen saralla ja moni on niin tehnytkin.

Aika usein saan hämmästellä äiti-ihmisten kärkkäitä mielipiteitä ja toisten solvaamista mitä tulee imetykseen, kantoliinoihin, vauvansoseisiin yms. Mutta eivät nämä muutkaan keskusteluryhmät ole aina sen parempia. Sisustuspiireissäkin osataan tämä vastakkain asettelu. Sisustajien kantoliinat ja -reput ovat parketti ja laminaatti. Kuten Laura puki sen sanoihin; ”Kotiaan saa sisustaa, kunhan sen tekee sisustuspiireissä hyväksytyllä tavalla.” Eli ei kannata ainakaan tehdä lattiaa väärästä materiaalista.

Olen huomannut, että näissä vastakkainasetteluissa unohdetaan monesti se inhimillinen puoli. Oli kyseessä sitten äidit tai sisustajat. Vauvaansa pullosta ruokkivat äidit tuomitaan heti. Eikä kenellekään tule mieleen se, että ehkä kyseinen äiti toivoi sydän karrella imettämistä ja se epäonnistui silti. Tai kantoreppu on silti väärä tapa, vaikka vauva ei itse viihtyisi millään liinassa. Enkä aio edes aloittaa värikkäistä ja neutraaleista lastenvaatteista. Helposti unohdetaan se, että yleensä perheet tekevät ne itselleen parhaiten sopivat ratkaisut.

Sama pätee näihin lattia ja sisustushommiin. Minusta on suorastaan pöyristyttävää väittää, että jäljitelmämateriaalin käyttäjä olisi myös epäaito ihminen.

Sisustusvalinnoissa pitää oikeasti muistaa se, että kaikilla on erilaiset budjetit, resurssit ja intressit rakentaa omaa kotiaan. Jokainen luo oikeasti sen kodin parhaan mahdollisen lopputuloksen itselleen niillä resursseilla, joita on. Kaikilla ei ole varaa käyttää luonnonmateriaaleja.

Eikä tämä jäljittelykulttuuri ole edes mikään nykypäivän juttu. Ennen ei ollut laminaatteja, mutta talonpojat maalasivat punamullalla huonekalujaan, yrittäessään jäljitellä pappilan kallista mahonkikalustoa. Entä tiesittekö, etteivät Ateneumin näyttävät tammiset pariovet ole tammea laisinkaan. Ne ovat mäntyä, joiden pinnalle on joku maalari kaljalla ja pigmentillä ootrannut tammijäljitelmän. Eikä se tee niistä ovista yhtään sen epäaidompia. Minusta ne ovat taideteos itsessään ja sopivat hyvin taidemuseoon. Ja puu- ja kivilajien jäljitteleminen oli siihen aikaan todella tavallista, kun ei täällä Suomessa ole mitään marmoriesiintymiä. Minäkin osaan jäljitellä kaljalla ja pigmentillä muutamaa ei puulajia ja useampaa kiveä. Ja kaiken lisäksi olen siinä hyvä.

Sisustan meidän kotia melko rajallisella budjetilla. Ilman toisen asteen koulutusta työpaikkoja on tarjolla aika rajoitetusti, eikä niissä palkka ole päätä huimaava. Kaiken lisäksi asuminen ja ruokakin maksavat, jolloin sisustuskassaan ei kovin montaa lanttia jää. Haaveilen monesta designklassikosta, mutta juuri nyt meillä ei ole resursseja sellaisiin. Toivottavasti joskus voisin toteuttaa jonkun näistä haaveista, mutta siihen asti mennään niillä, joihin on mahdollisuus.

Haluaisin suosia kaikessa enemmän luonnonmateriaaleja ja yritänkin syynätä materiaalitiedot huolellisesti, mutta aina budjetti ei vain taivu esimerkiksi vaatteissa. Ja tiedän sanonnan ettei köyhällä ole varaa ostaa halpaa. Mutta entä jos tämä köyhä on hieman hutilo esimerkiksi pyykinpesuasioissa ja onnistuu pilamaan sen sadan euron cashmereneuleen kolmen käyttökerran jälkeen? Ei hyvä. Vaikka ostankin keinotekoisia materiaaleja, en osta yli omien tarpeitteni ja käytän esimerkiksi 95% vaatteistani täysin loppuun. Jämät kierrätän. Sen 5% pistän kiertoon. Joko myyn ne itse tai sitten vien Kierrätyskeskukselle.

Ja mitä tulee itsensä meikkaamiseen ja ehostamiseen, niin silloin, kun innostuin meikkaamisesta, olin noin 40 kiloa painavampi. Olin todella isossa kriisissä oman painoni ja kokoni kanssa. Tuntui, että oli mahdotonta löytää kauniita, itselle sopivia vaatteita. Sitten totesin, että meikkaamalla, isokokoinenkin tyttö voi näyttää kauniilta. Ajattelin, että meikki sopii kaikille koosta huolimatta. Toki ajattelen nykyisin aivan eri tavalla, mutta silloin tilanne oli toinen. Silloin tämä ajattelutapa auttoi minua selvimään monesta päivästä.

Ja edelleen vaikka painoni on pudonnut huomattavasti, tykkään meikillä korostaa niitä kasvojeni parhaita puolia. Ihan samoin, kun siivoan ja kuvaan kotiani, haluan tuoda esiin ja näyttää ne kotini parhaat puolet, enkä sitä ylitse tursuavaa pyykkikoria.

Tekeekö tämä kaikki minusta epäaidon ihmisen?

Tässä on nyt postauksen täydeltä tuohtunutta höpinää, joten kokeilen tiivistää. Voidaanko lopettaa vastakkain asettelu ja tuomitseminen, ihan jokaisella saralla? Se, annetaanko vauvalle purkkiruokaa tai valitaanko lattiaksi laminaatti tai onko se neule nyt oikeasti villaa, ei tee kenestäkään huonoa ihmistä. Yritetään muistaa, että ihmisiä tässä vain ollaan, eri lähtökohdista. Jokainen yhtä aito ja kaunis omalla tavallaan.