Ei varpajaiset vaan tissiäiset

Ensimmäinen työviikko sai todella arvoisensa päätöksen, kun olin saanut perjantai-illaksi kutsun Heidille juhlimaan tissiäisiä. Kyllä, luitte oikein, tissiäisiä. Illan ideana oli juhlia onnistunutta imetystaivalta ja sen loppua, todeta tisseille; ”Good job.” Siinä samalla juhlistettiin, myös Heidin uutta työpaikkaa, sekä hoitovapaan päättymistä, mikä sopi juhlien teemaan hyvin. Todellinen uusien alkujen ilta. 

Minusta idea on loistava. Imettäminen on maailman hienoin ja samalla vaikein asia, joten on ihme etteivät tissiäiset ole yleisempi perinne. Imettämistä pitäisi ehdottomasti juhlia enemmän ja jokainen äiti ansaitsisi juhlat tästä hyvästä. Onnistunut imetys ei ole itsestäänselvyys. Monille se on vaikeaa ja kivuliasta, ennen kuin se lähtee sujumaan. Alku saattaa olla niin haastava, että usko saattaa hyvin loppua kesken. Eikä se kaikilla lähde sujumaan yrityksistä huolimatta. Siihen liittyy valtavasti isoja tunteita ja epävarmuutta. 

Muistan kolme vuotta sitten itkeneeni sairaalasängyn reunalla, kun en onnistunut ruokkimaan omaa vauvaani. Ensin elin seitsemän vuotta kärsien lapsettomuudesta ja syytin itseäni siitä, mihin kroppani ei pystynyt. Kun viimein tulin raskaaksi ja sain vauvan, en pystynyt imettämään. Koin epäonnistuneeni naisena niin monella tavalla. Itkin kätilölle, että jos olisimme eläneet toista aikaa, vauva olisi kuollut. 

Joten, kun imetys onnistuu, niin se on enemmänkin kuin hyvä syy korkata yksi, kaksi tai kolmekin pulloa kuohuvaa ja kilistellä hyvällä naisporukalla. Onhan miehilläkin varpajaiset, joissa juhlitaan heidän aikaansaannostaan. Joten miksi naisilla ei yhtä hyvin voisi olla tissiäiset. 

Sen holillisen kuohuvan lisäksi pöytään oli katettu mätikakkua, joka oli koristeltu asiaan kuuluvasti. Oli myös sienipiirakkaa ja juustoja, sekä vegaanista kakkua. Ruoka oli hyvää, samoin seura. Osallistuin juhliin niin, että en tuntenut porukasta muita, kuin Heidin. Tämä jännitti, sillä olen luontaisesti todella ujo. Nykyään uskallan jo lähteä vastaavanlaisiin tilaisuuksiin ja pärjäänkin niissä ihan hyvin. Mutta kymmenen vuotta sitten olisin jättänyt kinkerit välistä sen vuoksi, että olen niin ujo. 

Minä lähdin metrolla kotiin jo ennen yhtätoista, sillä olin todella uupunut ensimmäisestä työviikostani. Mutta ilmeisesti tissiäiset olivat jatkuneet aamuyöhön asti. Ihan mahtavaa. 

Minä toivon, että Heidin innoittamana muutkin alkavat juhlimaan imetystä ja järjestämään tissiäisiä. Jokainen äiti on ansainnut omat juhlansa.