Ikävä omaa kehoa
0
Minulla on ollut synnytyksen jälkeen ehkä yksi isoimmista kriiseistä koskaan oman vartaloni kanssa. En ainakaan muista käyneeni vastaavanlaista myllyä läpi ihan hetkeen. Ennen raskautta olin todella sinut itseni ja kehoni kanssa. Se oli pitkän ajatustyön ja myös oman eroprosessini tulos. Raskaana rakastin koko ajan kasvavaa pyöreää vatsaa, siellä mylläävää vauvaa, sekä kehoani, joka sai aikaan tämän ihmeen. Onhan se nyt ihmeellistä, miten ihmiskeho pystyy tekemään toisen pienen ihmisen. Ja nyt tuo pienen pieni ihmisen alku on kehoni ulkopuolella.
Ikävä omaa kehoa
Nyt kun en ole enää raskaana, käyn läpi kriisiä. Omat vaatteet eivät vielä mahdu kunnolla päälle. Tai jos ihan tarkkoja ollaan, niin en ole edes uskaltanut kokeilla päälle esimerkiksi yksiäkään farkkuja. Voisiko joku tuoda minulle tänne säkin, jonka pukea päälle? Samaan aikaan oma keho on edelleen jonkun muun käytössä, kun imetän. Lisäksi siitä ihanasta raskausvatsasta on jäljellä enää pehmeä kumpu. Alakertaan sattuu vieläkin vähän, varsinkin kovilla penkeillä ja syvään hengittäessä tuntuu, kuin happi yhtäkkiä loppuisi. Pukeudun 90 % ajasta aamutakkiin, koska se on helppo imettäessä tässä kotona.
Samaistutko?
Minulla on valtava ikävä omaa kehoa. Tiedän, että vartaloni on tehnyt valtavan urakan luodessaan sisällään kokonaan uuden ihmisen. Raskauden ihme jaksaa ihmetyttää minua edelleen näin kolmenkymmenen vuodenkin jälkeen. Kun katselen kaikkia kolmea lastani, tunnen suunnatonta ylpeyttä itsestäni ja kehostani. Minä tein heidät. Mutta olisihan se ihan kiva, jos heti synnytyksen jälkeen olisi samanlaisessa edustuskunnossa kuin Kate Middleton. Omasta synnytyksestä on kaksi viikkoa ja palautuminen kestää lopulta vuosia, joten kyseinen urakka on vasta alkamassa. Mutta eikö sitä voisi jotenkin nopeuttaa? Ai, ei.
Tulin ajatelleeksi, onko tämä tällä kertaa näin vaikeaa sen vuoksi, että nyt minulla ei liity synnytykseen kuukauden toipumisaikaa. Kahden ensimmäisen synnytyksen jälkeen olin molemmilla kerroilla fyysisesti niin huonossa kunnosa, että oman kropan palautumista ei juuri ehtinyt miettiä. Silloin sitä yritti vain selvitä arjesta vauvan (ja myöhemmin myös taaperon) kanssa, yksin, täysin puolikuntoisena. Nyt olen muuten niin hyvässä kunnossa, että aikaa ja ajatuksia riittää myös ulkonäölle ja sille, ettei kroppa palaudukaan sillä tahdolli, kuin olisi itse halunnut.
En ole ainoa
Tiedän ja tiedostan, että palautuminen ottaa aikaa ja nyt olisi tosiaan se hetki nauttia siitä oman kehon suorituksesta. Ja kyllä minä nautinkin. Mutta kaipaan itseäni. Sen lisäksi tässä samalla jyllää sellainen määrä hormoneja, että heikompia hirvittäisi. Tuntuu muun muassa siltä, että hikoilen 24/7 ja se on pääasiassa sellaista tuskanhikeä. Toisaalta eräs meikkitaiteilija on sanonut, että tuskanhiki on paras highlight, joten se puoli on ainakin kunnossa. Vielä kun ehtisi meikata. Minulla on muuten todella kova ikävä myös meikkaamista. Niin ja kaipaan seksiä. Haluaisin taas haluta, mutta voin kertoa ettei viisari vieläkään värähdä. Ei yhtään.
Tällä postauksella haluan ennen kaikkea jakaa näitä omia ajatuksiani. Tiedän, etten ole tunteiden kanssa yksin. Kun kirjoitin tästä Instgramiin, sain useamman viestin, että on tuntenut synnytyksen jälkeen samoja fiiliksiä. Tämä on hirmu tavallista ja näistä tunteista pitää saada myös puhua. Ei lakaista näitä juttuja maton alle. Sanotaan ne ääneen. Kroppa palautuu kyllä, mutta sää tätä vaihetta myös surra.
-Jenni
Seuraa minua: Instagram / Facebook / Tiktok
Muut tilini: @bmhinterior / @elise_visuals / @plustyylit