Lukijan toive: Millaiseksi koen treffailun väkivaltaisen parisuhteen jälkeen

Tartun tänään toivepostaukseen, jota minulta on pyydetty jo jonkin aikaa sitten. Seuraajani halusi tietää, millaisena koen treffailun väkivaltaisen parisuhteen jälkeen.

”Mieluusti kuukisin ehkä vielä et miten sä väkivaltaisen suhteen jälkeen… tai millaiseks koet treffailun. Vaikka asioita oot käsitelly ni onko jotain asioita, joiota noudee pintaan (luin kirjoituksen blogista) tai jotain mihin kiinnität huomiota/miten jos joku etenee reagoitko jotenkin jne.”

Minusta tämä oli hyvä postaustoive. Siksi haluankin tarttua tähän. Ensimmäiseksi haluan sanoa, että voin puhua ainoastaan omista kokemuksistani. En voi puhua kenenkään puolesta. Toisen kokemukset voivat olla hyvin erilaiset kuin omani. Joku ei pysty välttämättä treffailemaan vuosiin, kun minä hyppäsin satulaan melko nopeasti.

Minä myös hakeuduin avun piiriin heti suhteen loputtua. Osasyynä tälle on varmasti se, että ero alkoi turvakodista. Sain aluksi Ensi- ja Turvakotien Liiton kautta kriisiterapiaa terapeutilta, joka oli erikoistunut väkivaltaisiin parisuhteisiin ja niiden dynamiikkaan. Koen, että tämä oli äärimmäisen hyvä ensimmäinen askel, sillä tämä ihminen osasi selvittää minulle väkivallan dynamiikkaa, sekä sitä mikä kaikki on ollut väkivaltaa. Minulle parisuhteeni on kuitenkin ollut kaikella tapaa normi. Olin ehtinyt tottua tilanteeseen, joten en osannut edes yhdistää kaikkea väkivallaksi.

Omat lähtökohtani asian käsittelyssä ovat olleet siis melko kohdillaan. Olen saanut ammattiapua ja tukea alusta asti, mikä on helpottanut suunnattomasti.

Millaista oli aloittaa treffailu väkivaltaisen parisuhteen jälkeen?

Treffailun aloittaminen ylipäätään oli äärimmäisen jännittävää. Olen ollut sinkkuna viimeksi silloin, kun Facebook oli tuore juttu. Tinderin lataaminen ja profiilin tekeminen oli aivan äärimmäisen jännittävää. Ensimmäiset kerrat svaippasin vasemmalle (eli hylkäsin) vain, koska en uskaltanut svaipata oikealle. Erika jaksaa edelleen nauraa minulle siitä, kun ensimmäisen vahinko oikean jälkeen hieman ylireagoin ja poistin koko sovelluksen. Ja todella, tiedän ylireagoineeni.

Treffailu toimi minulle melkoisena itsetuntoboostina silloin heti eron jälkeen. Itsetuntoni oli silloin todella lytätty. Sen lisäksi näytin silloin jotenkin sairaalta ja riutuneelta. Pitkään jatkunut, todella rankka elämäntilanne, todellakin näkyi naamastani. Ei tunnu kivalta katsoa kuvia siltä ajalta, koska koen ulkonäköni muuttuneen valtavasti tuosta ajasta. Ja siis näytän vain terveemmältä ja paremmin voivalta.

Nyt kun katselen deittitaipaleeni alkua näin jälkiviisaana, niin sain ja kestin alussa myös hyvin paljon ihan puhdasta naisvihaa ja hyväksikäyttöä. En osannut sanoa ei ja kaikki huomionosoitukset tuntuivat imartelulta. Oma onneni on se, että kulutan paljon sellaista mediaa, josta olen saanut eväitä muun muassa omien rajojen asettamiseen ja sen oppimiseen, että ihan jokainen keskustelunaloittaja ei ole potentiaalinen kumppani. Muun muassa tämän oivalluksen myötä aloin suosia deittisovelluksissa ehdottomasti enemmän Tinderiä, jossa tarvitaan match ennen keskustelun aloittamista.

Miten koen deittailun nyt?

Deittailu on käynyt tavallaan helpommaksi, mitä enemmän siitä on kertynyt kokemusta. Keskusteleminen ei ole niin vaikeaa kuin aluksi ja siedän nykyään hyvin vähän mitään idioottimaisuuksia. Olen oppinut myös tulkitsemaan tinderprofiileja ja oppinut millaisista profiileista ei ainakaan kannata tykätä. Tinderissä juttelu on myös se deittailun kaikkein helpoin osuus.

Minulla alkavat varsinaiset ongelmat siinä vaiheessa kun tunteita alkaa kehittymään. Te tiedätte jo, kuinka herkkä olen ihastumaan. Ne alun ihastuksen tunteet ovat ihania, mutta aika kevyitä. Niitä tulee ja menee. Mutta jossain vaiheessa ne alkavat kehittyä ihan oikeaksi ihastumiseksi ja silloin minulle iskee myös ne pelot.

Mitä minä pelkään?

Olen kirjoittanut monet kerrat siitä miten pelkään hylätyksi tulemista niin paljon, että mieluummin työnnän ihmisen pois luotani. Koen tämän olevan edelleen isoin taistelutantereeni. Minulla meni vuosi ennen kuin uskalsin ensimmäistä kertaa heittäytyä todella tunteideni vietäväksi. Siitäkin huolimatta, että minulla oli ensimmäisenä sinkkuvuotenani pari lyhyttä seurustelukokeilua. Tunteiden mukaan heittäytyminen oli minulle aivan äärimmäisen pelottavaa. Ehkä siksi en ollut sitä aiemmin tehnyt.

Sen lisäksi pelkään myös sitä, että minun historiani on tapailemilleni ihmisille liikaa. Vuosien väkivaltainen suhde on ihan omanlaisensa taakka, vaikka olisikin käsitellyt asiaa pitkälle. Sillä fakta on se, että monia laiminlyöntejä pääsen käsittelemään vasta, kun suhde etenee pidemmälle. Sillä vaikka tiedän, että kaikki eivät halua satuttaa minua, aiempi kokemuspohjani huutaa jotain aivan muuta. Joten pelkään, että tämä kaikki on liikaa toiselle osapuolelle.

Tapailen tällä hetkellä erästä aivan ihanaa tyyppiä. Sellaista, josta olen salaa haaveillut, mutta jota en oikeasti ole uskonut olevan. Voin sanoittaa tälle ihmiselle suoraan pelkojani ja hän on valmis ottamaan ne vastaan ja minulle tosina. Tämä on omiaan luomaan minulle turvallisuudentunnetta, joka on minulle todella tärkeää. Olen joutunut kokemaan turvattomuutta niin kauan, että en kestä sitä enää yhtään enempää.

Treffailu väkivaltaisen parisuhteen jälkeen on sekä pelottavaa, että eheyttävää. Koen, että osa toipumistyöstä on tehty nimenomaan treffeillä, uusien ihmisten tapaamisella ja sillä että olen konkreettisesti nähnyt etteivät kaikki ole samanlaisia. Hyviä tyyppejäkin on.

-Jenni

Seuraa minua: Instagram / Facebook / Tiktok

Muut tilini: @bmhinterior / @elise_visuals

LUE MYÖS

Mennyttä ei voi muuttaa

Hylkäämisen tunnelukko ja suhteen päättyminen

Mitä ihmettä minä oikein pelkään?

Mikä järki tässä treffailun oravanpyörässä on?