Ajatuksia äitiydestä

Kun tulisieluisena äitinä olin taas ottanut verbaalisesti yhteen tulisieluisen esikoiseni kanssa ja säikähtänyt lopulta omaa reaktiotani, pysähdyin miettimään taas näitä tilanteita ja äitiyttäni. 

Minulla kiehahtaa säännöllisesti yli ja välillä tulee korotettua ääntä hieman huomaamatta (minulla on kova ja kantava ääni, joka vain nousee kiihtyessäni). Minulle on kuitenkin ensiarvoisen tärkeää, kun havahdun ylilyöntiini, niin pyydän anteeksi lapsiltani. Paras vaihtoehto on tietysti se, kun saan hillittyä hermoni ja selvitän tilanteen rakentavasti (silloin taputan itseäni olalle). Meistä kukaan ei kuitenkaan ole täydellinen ja välillä hermot vain menee. Silloin halaan tyttöjäni, pyydän anteeksi ja selitän miksi minulla meni hermo. Teen tämän aina, vaikka meillä olisi kiire. En halua, että tilanne jää tytöille epäselväksi tai pelottavaksi. 

Jos meidän lapset ovat minulle jotain opettaneet, niin ehdottomasti kärsivällisyyttä ja hermojen hillintää. Luulin jo ennen lapsia olevani kärsivällinen, mutta viimeisen kolmen ja puolen vuoden aikana tämä taito on saanut valtavasti treeniä. Lasten saamisen myötä muuttui moni asia (ja samaan aikaan ei mikään). Esikoisemme mullisti meidän maailmamme ja muutti tiettyjä piirteitä itsessänikin, mutta olen silti perustuksiltani sama ihminen kuin ennen häntäkin. Teen ja nautin samoista asioista, kuin ennen ensimmäistä lastani. 

Olen jutellut lapsettomien työkavereideni kanssa ja kuunnellut pohdintoja nimenomaan siitä, miten elämä muuttuu lapsen saannin jälkeen. Eräs sanoi, että hän haluaa matkustella ja mennä naimisiin ennen lasta. Ja totesi heti tämän perään; ”Toisaalta, miksi sen jälkeenkin ei voisi mennä.” Minä hymisin hiljaa kahvimukiini toisella puolella pöytää. Niin, miksi ei? Me emme ole naimisissa vielä, mutta on niitä häitä mietitty. Ei meidän elämä tyssännyt lasten vuoksi. Minusta tuntuu, että oma elämäni vasta alkoi sinä joulukuisena iltana, kun sain Little E:n ensimmäistä kertaa syliini. 

Minut yllätti ehdottomasti äitiyden (ja erityisesti vauva-ajan) intensiivisyys. Se, että joku ihminen on täysin riippuvainen minusta 24/7. Samaan aikaan se on aivan ihanaa ja todella kahlitsevaa. Välillä olisi aivan ihanaa juoda se yksi kahvikupillinen tai tehdä ruokaa rauhassa ilman, että joku alle metrinmittainen roikkuu jossain tai vie kokonaan toisen käden. Tämä on ollut asia, jota minun on täytynyt työstää. Hyväksynnän ja oikeanlaisen balanssin löytäminen ei ollut täysin vaivatonta, mutta se onnistui. 

Toinen asia, mikä minut yllätti, oli se miten pelot ja murheet kasvoivat vähintään viisinkertaisiksi. Tässä on yksi syy siihen, miksi minun ei pitäisi kuunnella rikospodcasteja. Ihmisten pahuus hirvittää ja pelkään ennen kaikkea lasteni puolesta. Ilmastonmuutos pelottaa entistä enemmän. Se saa minut miettimään jatkuvasti sitä, mitä voin tehdä, jotta lapsillani olisi tulevaisuudessa koti jossa elää. Jokaisessa vastaan tulevassa lapsessa näen myös omani ja epäoikeudenmukaisuus, sekä kärsimys saavat minut kyyneliin. Välillä tuntuu siltä, kuin sydän halkeaisi kaikista näistä tunteista. Niiden paino tuntuu välillä enemmän, kuin vain musertavalta. 

Minulla on nykyisin paljon kiinnostuksen ja nautinnonkohteita, jotka eivät liity lapsiini, vaikka nuo pallerot ovatkin tärkein asia elämässäni. Huomaan hermostuvani, jos en ole pitkään aikaan saanut itselleni omaa, aikaa tai hetkeä. Joten väitän, että kun minä olen saanut hetken hengähtää ja tehdä omia asioitani, koko meidän perhe voi paremmin. Sama toki pätee mieheeni. En väitä olevani meidän perheen ainoa kantava tukipilari, koska meitä on kaksi. Mutta tässä postauksessa tarkoitukseni on puhua omasta äitiydestäni, ei mieheni isyydestä. 

Aloitin bloggaamisen muutamia kuukausia ennen esikoisemme syntymää, joten tämä blogi on kulkenut mukana ihan äitiyteni alusta asti. Se on vienyt positiivisen tehokkaasti ajatuksiani pois niistä kakkavaipoista, tuttipulloista ja muusta. Minusta on ihan tervettä, että koko elämä ei pyöri lapsen ympärillä, vaikka he ovatkin koko maailmani keskipiste. Ja kutein sanoin, pystyn olemaan parempi äiti, kun minulla on myös sitä omaa tilaa ja tekemistä. Silti ikävöin tyttöjä joka ikinen iltavuoro ja tuntuu, kuin menettäisin jotain tärkeää, jos olen yhdenkin illan pois kotoa. 

Olen joskus sanonut etten ole stressannut äitiyttä, mutta olen minä. Koin esikoisen kanssa kaiken sen saman, kuin jokainen ensimmäistä kertaa vanhemmaksi tullut. Olin epävarma monesta asiasta, alkaen imetyksestä lasten vaatteisiin. Näin joka paikassa vain arvostelevia katseita ja yritin niiden pelossa olla kaikessa täydellinen. Jossain vaiheessa vauvavuoden jälkeen, osasin vasta rentoutua, kun tajusin ettei muiden mielipiteillä ole mitään väliä. Vain meidän hyvinvoinnillamme on. Ja jos minun vauvani on tullut kylläiseksi ja tyytyväiseksi korvikemaidolla, sen täytyy riittää. Jos voisin jotain sanoa sille esikoisestaan huolehtivalle äidille, joka olin, kehottaisin häntä olemaan armollinen itselleen. Kertoisin, että siitä pienestä, pulleasta vauvasta kasvaisi upea, empaattinen ja eloisa tyttö vähemmälläkin huolehtimisella. 

Olen oppinut myös sujuvasti sivuuttamaan muiden äitien arvostelevat mielipiteet. Aina löytyy joku mielensäpahoittaja, valitsin kuinka hyvänsä. Siksi en kuuntelekaan muiden mielipiteitä, vaan teen ne meidän perheelle parhaat ratkaisut. Kakkosen kanssa menin kaikesta siitä, mistä aita oli kaikkein matalin. Jos jokin asia askarruttaa, minulta löytyy liuta upeita, fiksuja äitiystäviä, joiden kanssa voin keskustella asioista rakentavasti ja kasvotusten. He osaavat ottaa huoleni vakavasti, ymmärtävät, eivätkä syyllistä. 

Upeinta äitiydessä on se, miten se on tehnyt minusta itsevarmemman ja enemmän oman itseni. Siitä epävarmasta kontrollifriikistä on kuoriutunut varma, hieman boheemi ihminen. Ennen nipotin kaikesta, alkaen pyyhkeiden viikkaamisesta, kaappien järjestykseen. Nykyään nipotan vain tiskikoneen täyttämisestä ja meillä ei ole enää muita, kuin monicakaappeja. Nautin edelleen siisteydestä, mutta aina ei ole aikaa nipottaa kaikesta. Ja useammin, kuin välillä, lapsiperheessä järjestys vain räjähtelee käsiin. Ihan sama, kuinka usein minä niitä sohvatyynyjä pöyhin, ne on kohta mytyssä ja lattialla. 

Tiivistettynä, äitiys on joskus pelottavaa, turhauttavaa, kahlitsevaa, mutta olisin katunut koko ikäni sitä etten lähtenyt tähän. Äitiyden ei tarvitse olla täydellistä.