Kamalin hetki äitinä ollessa

Minulla on eräs hyvin selkeä lapsuusmuisto vanhempieni eron jälkeen. En muista minkä ikäinen olin silloin, mutta luulen sen olevan eron jälkeinen kesä. Eli, jos olen oikeassa olen ollut noin kymmenenvuotias. Minä ja veljeni vietimme suurimman osan kesää isovanhempiemme luona Oulussa. Se taisi olla meille kaikille ensimmäinen pitkä pätkä erossa äidistä.

Omissa muistoissani äiti on aina ollut minulle se läsnäoleva vanhempi ja eron jälkeen me jäimmekin asumaan äidin luokse. Näin ollen, yhtäkkinen ero äidistä ainakin kuukaudeksi, oli minulle henkilökohtaisesti todella kova pala. Muistan ikävöineeni äitiä valtavasti ja nähneeni painajaisia äidin menettämisestä. Siitä huolimatta, että nautin isovanhempieni kanssa olosta. Oli kivaa viettää heidän kanssaan aikaa, mutta siitä huolimatta siihen kesään liittyy paljon tummasävyisiä muistoja. Vuoden aikana oli tapahtunut todella paljon. Muutto pääkaupunkiseudulle pohjoissuomalaisesta pikku pitäjästä, uusi koulu, uusi arki, vanhempien ero ja sitten tosiaan pitkä ero äidistä. Sinä kesänä mummoni altzhaimerintauti oli alkanut myös oireilla selkeästi ja se oli minusta lähinnä pelottavaa. Mummo oli mummo, mutta ei kuitenkaan enää.

Näin jälkeen päin en ihmettele yhtään, että oireilin.

Me menimme sinä kesänä Kuninkuusraveihin isovanhempieni kanssa. Minulta löytyy siis katkeransuloinen ravilapsuus, jossa oli puolensa, mutta jota suurimmaksi osaksi inhosin. En ole käynyt raveissa enää sen jälkeen, kun on ollut pakko. Enkä käy. Myös äiti oli siellä ja me saatiin tavata hänet. Se päivä oli ihana. Minulla oli ollut niin kova ikävä äitiä. Olisin halunnut lähteä raveista hänen mukaansa. Muistaakseni pyysin sitä monta kertaa. Äiti yritti parhaansa mukaan selittää, että minun täytyisi kuitenkin lähteä isovanhempieni mukaan ja että me näkisimme kuitenkin pian. Siinä vaiheessa lomaa ei ollut enää kovin paljoa jäljellä.

Kun päivä sitten päättyi ja minun täytyi lähteä isovanhempieni kanssa, olin lohduton. Itkin ja huusin, että haluan äidin. Muistan tunteet edelleen hyvin elävästi. Minulla ei ollut mitään hätää, mutta hylkäämiskokemus oli musertava.

En koe traumatisoituneeni tästä, eikä tämä todellakaan ole syy omalle hylätyksi tulemisen pelolleni. Tämä on vain todella elävä muisto lapsuudestani. Ja näin aikuisena ja itse eronneena ymmärrän hyvin, miksi en voinut lähteä silloin äidin mukaan. Ja voin vain kuvitella, miltä hetki on tuntunut omasta äidistäni.

Tytöt ovat olleet tässä taannoin pidemmän pätkän isänsä luona työkuvioideni vuoksi. Lupasin kuitenkin hoitaa tässä välissä esikoisemme neuvolakäynnin, koska se sopi omaan työaikaani. Neuvola meni hyvin ja todellinen koetus koitti sitten päiväkodin pihalla. Kuopus äkkäsi minut ja juoksi luokseni. Verkkokalvoilleni on syöpynyt se pienen lapsen pettynyt ilme, kun kerron ettei hän voi lähteä vielä äidin mukaan. Se raastaa minua edelleen. Kun jätin huutavan ja itkevän lapsen päiväkodin pihalle, sydämeni särkyi pieniksi palasiksi, vaikka toimin vain niin kuin ollaan sovittu. Voin kertoa, että itkin koko hiivatin illan, kun vain mietin lastani jäämässä päiväkodin pihalle.

Se oli heittämällä yksi kamalampia hetkiä äitinä ollessa. Ja uskon, että moni teistä, jotka ette syystä tai toisesta olla lasten kanssa koko aikaa, samaistutte tähän.

Kuva: Katri Konderla / Editointi: Minä