Yksinhuoltajan korona-ahdistus

Jouduin tänään lähtemään kesken kaiken töistä, kun päiväkodista ilmoitettiin, että tytöt on kipeinä. Käytännössä se tarkoitti sitä, että haettuani lapset, aloin järjestellä meille aikaa koronatestiin. Ensinnäkin jonotin melkein pari tuntia, että sain yhtään ketään edes puhelimen päähän ja testiaika meni parin päivän päähän. En varsinaisesti hyppinyt riemusta. Mutta toisaalta, minkäs teet. En pääse jonojen ohi vaikka kuinka rukoilisin. Kuten ei kukaan muukaan. Testiin on pakko mennä julkisilla, koska lapset eivät millään jaksa kipeinä kävellä testipaikalle. Tytöt ovat onneksi innoissaan siitä, että saavat käyttää maskeja ja käsienpesussa he ovat onneksi itsekin tarkkoja. Lisäksi ajanvaraus ei ole ruuhka-aikaan.

Myönnän, että mielessä pyörii vähän väliä sama ajatus, kuin muilla pienten lasten ja ala-kouluikäisten vanhemmilla. Tätäkö tämä syksy tulee olemaan, kun päiväkotien ja koulujen koronasäädöksiä on tiukennettu. Lapsia käännytetään kotiin todella herkästi. Riittää, että nenä vuotaa. Siitä sitten taas koronatestiin ja miettimään, joko se arpa osui omalle kohdalle.

Ymmärrän tausta-ajatuksen jokaisen säädöksen takana, mutta kieltämättä tilanne vähän ahdistaa. Tällä kertaa omat tytöt olivat ihan oikeasti kipeinä. Mutta entä, jos ensi viikolla tytöt passitetaan kotiin allergisen nuhan vuoksi. Lehdissä kirjoitetaan jo lapsiperheiden ahdingosta ja lisääntyvistä poissaoloista lapsen sairastumisen vuoksi. Testijonot ovat tällä hetkellä pitkiä. Testiin pääsemisessä ja vastausten saamisessa menee aiempaa pidempään. Tämä lisää poissaolojaksoja.

Itseäni tämä ahdistaa entisestään, kun olen tällä hetkellä yksin vastuussa lapsista, jotka ovat luonani noin 80% ajasta. Luulen, että jokainen työssä käyvä, pienten lasten yksinhuoltaja allekirjoittaa tämän ahdistuksen. Pariskunnat voivat ainakin yrittää jakaa vastuuta, mutta yksineläjät ovat tilanteen kanssa aivan yksin. Se olen aina minä, joka lähtee hakemaan lapsia hoidosta ja on pois töistä. Jos poissaoloja tulee jatkuvasti, niin työnantajakin alkaa jo hermostua. Mikä sekin on omalla kantillaan ymmärrettävää. Väkisinkin sitä tulee mietittyä, että olisi mahtavaa, kun olisi joku, joka kantaisi vastuun kanssani ja olisi tyttöjen arjessa yhtälailla mukana.

Tilanne on ihan äärimmäisen hankala. Ja vaikka olenkin pääsääntöisesti se ihminen, joka uskoo kaiken lopulta järjestyvän, olen minäkin huolissani. Toisaalta, juuri nyt huolehtiminen ja murehtiminen ei auta mitään. On paremi mennä päivä kerrallaan.

Minä alan nyt näppäillä kauppatilausta tuohon lähimpään lähikauppaan ja toivon, että opin käyttämään tuota sovellusta. On minukin aika hypätä tähän ruuan tilaamisen ihmeelliseen maailmaan, koska en voi mennä noiden nuhanenien kanssa kauppaan.