Kesän viimeinen veneretki
Nyt täytyy sanoa, että tää syksy ei lähde yhtään. En saa siitä kiinni, eikä olo ole yhtään hygge. Yritin niin vahvasti elää loppukesää kuin viimeistä kesäpäivää, että tämä syksy tuli vähän turhan ryminällä. En ole yhtään valmistautunut pimeneviin iltoihin, sateeseen ja viilenevään ilmaan.
Ajattelin kirjoittaa teille muutaman sanasen meidän viimeisestä venereissusta. Uusille lukijoille tiedoksi, en ole mitenkään päin kokenut veneilijä. Olen niitä, joita katsotaan ehkä vähän nenän vartta pitkin noissa piireissä. Eli olen ollut heilani venekaverina tänä kesänä, ilman minkäänlaista kokemusta. Nautin vain, kun saan olla mukana, enkä yritä teeskennellä muuta.
Hyödynnettiin minun viimeisin pitkä, lapsivapaa viikonloppu, jolloin vietettiin myös venetsialaisia. Lauantaille oli luvattu puolipilvistä ja illaksi sadetta. Sunnuntaille oli luvattu pelkkää sadetta. Ei siis mikään unelma sää tällaiselle lomaveneilijälle. Sen verran minussa kuitenkin on sitä kuuluisaa eräjormaa, etteivät sääolosuhteet minua haitanneet. Pakkasin vain astetta lämpimämmin mukaan.
Suunnattiin jo minullekin tuttua reittiä tuttuun saareen. Tämä reissu oli enimmäkseen lukemista veneessä, koska ilma oli viileämpi ja pilvisempi, kuin aiemmilla kerroilla. En suostunut enää uimaan merressä. Sen sijaan sain opetella virvelöintiä ja voin kertoa, että toinen heitto meni jo suht pitkälle. Ensimmäinen oli kyllä, kuin kananlento. Illalla me (siis hän) tehtiin tuli grilliin ja istuttiin pimenevässä yössä. Satuttiin näkemään myös vastarannalla pieni ilotulitus.
Seuraavana päivänä me ajettiin kotiin pienen mutkan kautta. Ja paino sanalla me, sillä myös minä pääsin ruoriin. Jännitys ilmeisesti paistoi naamaltani kilometrin päähän. Enkä edes ajanut karille, vaikka eteneminen olikin huomattavasti mutkittelevampaa minun ollessani ohjissa. Keskustan edustalla minä keskityin lähinnä nauttimaan maisemista.