”Kyllä mä pärjään” eli kun en halunnut sanoa tarvitsevani apua
0
Mun viime vuosien tahtotila on ollut vähän sellainen, että pärjään yksin vaikka väkisin. Apua ei pyydetä, ellei ole ihan pakko. Iso syy siihen, miksi näin on löytyy taas väkivaltaisesta parisuhteestani. Jos erehdyin siinä pyytämään apua, vastaanotto oli yleensä aika kamala. Avuntarvettani vähäteltiin ja käskettiin ottamaan itseä niskasta kiinni ja olemaan aikuinen. Tulen muistamaan varmasti ikuisesti sen, kun olin todella pahasti sairas. Jalat eivät kantaneet ja ainoa mitä pystyin oikeastaan tekemään oli maata sohvalla tärisemässä vauva rinnan päällä. Kun pyysin silloin apua, vastaus oli aika lailla edellä mainitun kaltainen. Joten en enää pyydä apua.
”kyllä mä pärjään”
Nyt olen uudessa suhteessa. Aivan erilaisessa, kuin tuo edellä mainittu suhde. Meillä tuli sitten tässä tilanne, kun kumppanini sanoi jotain, joka triggeröi mun vanhoja traumoja. No, kyseinen päivä meni vähän sekoiluksi. Minun on todella vaikea sanoittaa omia tuntemuksiani näissä tilanteissa, vaikka minusta kuulemma näkee kilometrin päähän ettei kaikki on hyvin. Silti hoen koko ajan, että kaikki on hyvin.
Kaikki pisteet kumppanilleni, joka jaksaa olla kanssani maailman kärsivällisin ja haluaa myös selvittää nämä tilanteet kanssani. Tiedän ettei se ole helppoa, joten oikeasti ihanaa kun hän ei anna vain asian olla, vaan kärsivällisesti suostuttelee minua avaamaan niitä omia ajatuksiani.
Me puhuttiin, mutta ahdistus ei oikein ottanut helpottuakseen. Lopulta oltiin tilanteessa, kun poikaystäväni oli lähdössä kotiin, mutta minä olin edelleen ahdistunut. Hän kysyi monta kertaa, että haluaisinko hänen jäävän luokseni. Minun vastaukseni, vaikka oikeasti olisin halunnut hänen jäävän, oli; ”Mene vaan. Kyllä mä pärjään.” Lopulta, näistä minun vakuutteluistani huolimatta, hän jäi. Hän näki, että vaikka yiritin olla kuinka se strong independent woman, niin oikeasti tarvitsin nyt enemmän sitä läheisyyttä ja turvaa, jonka hän pystyi minulle antamaan.
Lopulta kiittelin, että hän jäi ja tunnustin, että en olisi varmaan ikinä pystynyt pyytämään häntä jäämään, vaikka olisin halunnut. Onneksi hän näki pintaa syvemmälle ja kuunteli sitä minun tarvettani. Hän sanoi minulle, että enää minun ei tarvitsisi vain pärjätä. Hän on minun kanssani ja hän haluaa auttaa, joten voisin lopettaa sen ”kyllä mä pärjään” mantran hokemisen.
Pikkuhiljaa eheämmäksi
Me tiedostetaan kumpikin aika hyvin se, että meidän suhteessa tulee näitä kohtia, kun vanhan suhteeni traumat nousevat kummittelemaan. Olen kokenut erilaista laiminlyöntiä ja väkivaltaa niin pitkään, että en osaa ajatella kaikkia tilanteita terveellä järjellä. Siksi reagoin asioihin sen vaiston varassa mihin olen tottunut. Olen tottunut pärjäämään, joten minähän pärjään vaikka väkisin.
Onneksi poikaystäväni on niin ymmärtäväinen. Minua välillä hävettää se, miten vahvasti reagoin johonkin. Ja monesti siitä lähtee sen kärpäsen paisuminen härkäseksi, kun alan kelata sitä ettei kukaan halua olla ihmisen kanssa joka kilahtaa näin pikku asioista ja seuraavassa hetkessä olenkin jo varma, että poikaystäväni haluaa jättää minut. Ja jälleen kerran olen kiitollinen hänen loputtomasta kärsivällisyydestään. ♥
-Jenni
KUVAT: Katri Konderla / EDITOINTI: Minä
Seuraa minua: Instagram / Facebook / Tiktok
Muut tilini: @bmhinterior / @elise_visuals
LUE MYÖS
Kaksi vuotta sinkkuna ja nyt seurustelen
Voisinko minä elää avoimessa suhteessa