Ei enää vauvaa

Olen nyt hetken aikaa seurannut tuon pienemmän neidin touhuja ja joutunut toteamaan ettei meillä ole enää vauvaa. Meillä ei ole pientä tuhisijaa, jota voisi nuuhkia ja sylitellä tunteja päivässä. Eikä meillä ole pientä konttaavaa vauvaa, jota on saanut vahtia ettei tämä löydä lattialta jotain mihin tukehtua.

Meillä leikki-ikäinen, joka havannoi maailmaa ällistyttävän tarkasti, selittää pitkiä, vähän päättömiä juttuja silloin kun pitäisi mennä nukkumaan ja toimii varsinaisena poliisina pikkusikolle. Meillä on myös taapero, joka oppii koko ajan uutta, ymmärtää jo monia asioita ja kuunteleekin välillä. Taaperolle isosisko on myös kaikkein suurin idoli.

Meidän status on muuttunut viimeisen puolen vuoden aikana vauvaperheestä pikkulapsiperheeksi. Voin nimittäin paljastaa niille joilla ei ole lapsia, että vuoden ja puolentoista vuoden välissä lapsen kasvussa tapahtuu valtava muutos. Siitä paljon tarvitsevasta vauvasta kasvaa hujauksessa pieni ihminen, joka rakentaa täyttä häkää omaa identiteettiään. Sinä aikana liikkuminen muuttuu sellaisesta suloisesta konttaamisesta ja vauvan taapertamisesta kävelyksi, kiipeilyksi ja hiljalleen myös juoksuksi. Puhe muuttuu kömpelöistä tavuista yksinkertaisiksi lauseiksi ja yht äkkiä sitä huomaa, että lapsen kanssa voi oikeasti kommunikoida.

Tämä on itseasiassa ihan loistava vaihe. Meillä on kaksi lasta, jotka osaavat ilmaista itseään ja ymmärtävät puhetta. Se on eri asia kuuntelevatko he. Pienempikin osaa kertoa jo, onko jano tai nälkä. Mikä helpottaa elämää suunnattomasti. Vauvat ovat ihania, mutta välillä jatkuva pienen ihmisen ajatusten arvaileminen oli raskasta. Tämä on niin helppoa.

Tämän ikäiset lapset pitävät jo toisilleen seuraa ja oikeasti leikkivät yhdessä. Toki välillä leikkiminen on sitä, että he tekevät yhdessä pahuuksia vanhempien selän takana. Välillä makuuhuoneesta kuuluu ihan älytön kikatus ja käkätys kun neidit pomppivat sängyllä (luvatta). Tietenkään sisarusten kanssa olo ei ole pelkkää auvoa. Yksinään kasvanut mieheni ihmettelee, miksi koko ajan pitää härppiä ja ärsyttää toista. Minä yritän valaista häntä seitsemän veljen isosiskona, että välillä on vaan niin ihanaa, kun sisaruksella menee hermo. Yritän muistuttaa, että myös tappeleminen on hyvää sosiaalisten taitojen kehittämistä ja silloin meidän vanhempien vain täytyy mennä väliin ja erotuomariksi ratkomaan sitä päivän kolmattakymmenettä kiistaa. Toki meillä on myös niitä päiviä kun riitoja ei ole yhtään ja keskimäärin se on jotain tuolta väliltä. Mutta kuten sanoin, se on loistavaa treeniä sosiaalisille taidoille.

Kuten sanoin, isosisko on kuopuksen idoli ja sen, mitä iso ensin, sen pienempi perässä. Hän haluaa myös istua siskon vieressä, tehdä samaa palapeliä, kiivetä samalle aidalle ja vaikka mitä muuta. Pääsääntöisesti meidän esikoisen hermot kestävät tosi hyvin ja hän on pikkusiskolle iso apu, tuki ja turva. Mutta on täysin ymmärrettävää, että idolikin tarvitsee omaa tilaa, eikä hän aina jaksa yli-innokasta häntäheikkiä. Mutta kuten sanottu, ihailtavaa kärsivällisyyttä melkein neljävuotiaalta.

Meidän molemmat tytöt ovat selvästi omia persooniaan ja tulee olemaan upeaa seurata heidän kehitystään vierestä. Me eletään muutenkin aika ihanaa vaihetta. Kumpikin tyttö nukkuu pääsääntöisesti omassa sängyssään täysiä öitä. He kaipaavat syliä ja läheisyyttä, mutta eivät ole koko aikaa iholla kiinni. Minun on mahdollista juoda kupillinen kahvia rauhassa ja kuumana, vaikka tytöt ovat hereillä. Meidän arki on aika rauhallista, kun kumpikaan ei harrasta vielä mitään (keväällä tämä todennäköisesti muuttuu).

Elämä kahden lapsen kanssa on juuri nyt aika ihanaa.