Minusta tuli ihan erilainen äiti kuin ajattelin
0
Kun odotin esikoistani, kävin useamman kerran juttusilla neuvolapsykologin kanssa. Kerran neuvolapsykologi sitten kysyi minulta millainen äiti toivoisin ja haluaisin olla. Mietin hetken. Olin siihen mennessä miettinyt asioita, jotka omassa lapsuudessani olivat olleet hyviä. Yksi, jonka muistan oli se, että minulla oli ollut hyvin turvallinen olo monin puolin.
Äiti tiesi aina missä olin ja kenen kanssa. Häntä kiinnosti minun menemiseni ja ystäväni ja hän otti selvää kenen kanssa liikuin. Muistan kerran, kun olin myöhästynyt viimeisestä bussista kotiin päin. Meidän kylällä busseja ei mennyt ihan samalla tavalla kuin täällä Helsingissä. Kello oli ehkä viisi iltapäivällä. Minulla oli saldo puhelimesta loppu ja kotiin oli sellaiset seitsemän kilometriä. Lähdin kävelemään kotia kohti ja tiesin, että jossain vaiheessa kun minua ei kuulu, äiti todennäköisesti soittaa missä olen. Olin kävellyt ehkä puoli tuntia, kun äiti soitti. Kerroin missä kohtaa olin ja bonusisäni tuli nappaamaan minut kyytiin.
Äitini oli monella tapaa aika tiukka, mutta ei liian. Exäni, jolla oli huomattavasti vapaampi lapsuus ja nuoruus, kauhisteli äitini ”natsimeininkiä”. Mutta kuten sanottu, koin oloni todella turvalliseksi nuorena. Toki kokeilin rajojani ja kapinoin, kuten kuka tahansa nuori ihminen, mutta se ei nyt ollut tämän tarinan pointti.
Vauvan synnyttyä kaikki muuttui
Ennen kuin olin saanut lapseni, ajatukseni tuntuivat selviltä ja jopa aika jyrkiltä. Sitten sain lapsen. Jossain vaiheessa se jatkuva hengissä pitäminen ja huolehtiminen muuttui kasvattamiseksi. Jo vauvan saatuani monet periaatteet menivät huutonaurun saattelemana roskakoriin. Olen kertonut ennenkin siitä, miten vannoin etteivät minun lapseni tule nukkumaan samassa sängyssä kanssani ja tämä periaate unohtui jo sairaalassa. Kuopus nukkuu edelleen viikottain vieressäni.
Minusta tuli paljon lempeämpi äiti kuin ajattelen. Olen lukenut paljon kiintymyssuhdevanhemmuudesta, sekä lapsentahtisuudesta. Ja nämä tuntuvat itselleni juuri niiltä oikeilta suunnilta. Haluan kohdata lapseni ihmisinä. Haluan ymmärtää heitä ja ratkoa asiat keskustelemalla. Pyrin olemaan lempeästi luja.
Olen myös äiti, joka ehdottomasti valitsee taistelunsa. Nykyään minulle on suht sama mitä lapset laittavat esimerkiksi päällensä, kunhan sitä vaatetta on riittävästi. En jaksa kuitenkaan taistella siitä, onko lapsella viittä eri kuosia samaan aikaan päällä, kunhan tällä on lämmin. Varsinkin nuorimmaiseni on viimeinen ihminen, jonka kanssa jaksan käydä näitä vaatetaisteluja. Samoin pysyn tiukkana siitä, että hampaat pestään. Kolmen unikaverin säännöstä luovuttiin, kun huomasin taistelevani nuorimman kanssa asiasta, kun hän kävi hiipien hakemassa pehmoleluja lisää ja lisää. Nykyään ainut sääntö on, että minun sänkyyni ei saa kantaa viittäsataa pehmolelua, koska myös minun on mahduttava nukkumaan siellä.
Omasta mielestäni minulla on hyvä suhde lapsiini. En ole pelkkä auktoriteetti. Enkä oikeastaan halua edes olla pelkkä auktoriteetti. Mielestäni sanonta ”vanhemman ei kuulu olla lapsen kaveri”, on vanhentunut. Toki, vanhemmat ovat ne, jotka asettavat lapselle niitä tärkeitä rajoja. Mutta mielestäni se ei sulje pois sitä vaihtoehtoa, että lapselle voi olla myös ystävä. Uskon, että voin olla hyvä vanhempi, vaikka minulla olisi hyvät, avoimet ja lämpimät välit lapsiini. Ja siihen minä nykyään tähtäänkin.
-Jenni
Seuraa minua: Instagram / Facebook / Tiktok
Muut tilini: @bmhinterior / @elise_visuals
LUE MYÖS
Varpajaiset on naisilta pöllitty perinne
Ihmiset joilla ei ole lapsia, mutta on paljon mielipiteitä