Hei rakas
0
Kärsin tällä viikolla aivan lamaannuttavasta päänsärystä. Samaan aikaan tytöt olivat flunssasta toipilaina kotona. Ruutuajat paukkui, kun minä en voinut juuri muuta kuin maata sängyssä. Lapset kävivät halailemassa ja pussailemassa minua, sekä kyselemässä vointiani. Isompi auttoi pikkusiskoa kaikessa, missä osasi. Minä nousin sängystä ruuanlaittoon ja auttamaan muutenkin.
Tällainen kuvio on hyvin tavallinen silloin kun minä olen yhtään enemmän kipeä. Olen ollut aina enemmän tai vähemmän yksin vastuussa lapsista. Myös silloin kun olin vielä parisuhteessa. Minä hoidin lapset, olin kipeä tai terve. Muistan varmasti ikuisesti, kun sairastuin rintatulehdukseen, kun kuopus oli parin viikon ikäinen. En kyennyt oikeastaan muuhun, kuin makaamaan täristen sohvalla. Kun pyysin apua, sain vain ”ei oota”. Niinpä hoidin kuumeesta täristen vauvan ja taaperon. Taapero piti silloin hakea sen vuoden pahimmassa lumimyrskyssä päivähoidosta. Kuten eräs seuraajani totesi; ”Yksin lapset hoidetaan, vaikka pää olisi kainalossa tai jalka poikki.”
Erotessa yksin jääminen ei näin ollen pelottanut. Tiesin selviäväni, tuli mitä tuli.
Hei rakas
Viestittelin poikaystäväni kanssa sen, minkä jaksoin ja pystyin. Valittelin, kun oikein mitään ei jaksaisi, kipulääkkeet eivät auta ja tytöt tarvitsisivat kuitenkin huomiota.
Illalla makasin jo sängyssä ja yritin saada kivusta huolimatta unen päästä kiinni, kun poikaystäväni laittoi minulle ääniviestin. Hän kertoi työvuoronsa loppuneen jo ja että hän voisi tulla yöksi luokseni. Häkellyin jo tästä. En tietenkään kieltäytynyt, kerta pääsen kainaloon nukkumaan.
Aamulla poikaystäväni nousi tyttöjeni kanssa ylös ja minä sain käskyn niin häneltä, kuin lapsiltakin jäädä sänkyyn vielä lepäämään, koska päätäni särki yhä. Poikaystäväni jaksoi viihdyttää ja huolehtia tytöistä aina siihen asti, että hänen piti lähteä töihin. En muista, milloin minua ei olisi herätetty aamulla tyttöjen toimesta ja kärtetty aamupalaa ja seuraa.
Minulle tämä maailma, jossa joku haluaa ihan vapaaehtoisesti auttaa, pyytämättä tai tappelematta, on todella vieras. Kontrasti entiseen on niin iso, että olen edelleen aivan häkeltynyt. Vielä enemmän minua hämmästyttää se, että joku on huolissaan minusta. Olen niin tottunut siihen ettei kumppaniani kiinnosta minun hyvinvointini, että tällainen huomioiminen tuntuu hämmentävältä. Tämä saa minut miettimään jälleen sitä, mitä kaikkea olen sallinut ja sietänyt.
Kaikkein eniten ihmettelen sitä, miten minulla on voinut käydä tällainen tuuri ja olen saanut tuon kyseisen ihmisen elämääni. Siitäkin huolimatta, että deittaillessa julistin etten ainakaan aikoisi tyytyä mihihinkään vähempään. Siitä huolimatta tuntuu uskomattomalta, että oikeasti löysin sellaisen ihmisen. Olen joka päivä aivan äärimmäisen kiitollinen hänestä. Koen olevani todella onnekas.
Kyllä tinderkokeilu kannatti. 😀 Ajatella, että ilman sitä, emme olisi välttämättä vaihtaneet sanaakaan keskenämme, vaikka matchasimmekin Tinderissä. En voi sanoa muuta, kuin että Tinderissä kannattaa olla myös itse aktiivinen. Ei se tarvitse kuin sen yhden oikean matchin.
-Jenni
Seuraa minua: Instagram / Facebook / Tiktok
Muut tilini: @bmhinterior / @elise_visuals