Tein tuossa viimeisen työvuoron vanhassa työpaikassani. Sen piti olla alun alkaenkin sellainen välivaihe. Halusin työn, jonka avulla saisin kiinni rutiineista ja samalla mietittyä, mitä haluaisin tehdä elämälläni. Työssä oli paljon hyviä puolia. Se oli lähellä kotiani, se oli aika helppoa työtä ja se oli vakituinen. Tässä samassa työpaikassa vierähti lopulta viisi vuotta ilman, että sitä oikein huomasikaan. Toki, ehdin tässä välissä saamaan myös kaksi lasta, mutta suurin osa siitä ajasta on mennyt töitä tehden.

Siinä samalla, kun minä hoidin hommani, vakituinen työpaikka teki tehtävänsä. Toivuin ja pääsin jaloilleni masennuksen jälkeen. Sain sitä kautta itsekunnioitusta ja hiljalleen tulevaisuuden suunnitelmatkin alkoivat selkiytyä.

Olisin kaivannut uusia tuulia jo Little E:n syntymän jälkeen. Mutta koska toivoimme hartaasti toista lasta, sovimme yhdessä mieheni kanssa, että en lähde etsimään uutta työtä ennen sitä. Nyt bebe on jo hoidossa ja kuten kerroin Äärimmäisen kiitollinen-postauksessa, tulevaisuus alkaa selkiytyä. Toivon mukaan saan pian kaiken oppisopimukseen liittyvän järjestykseen ja pääsen aloittamaan siellä. Toivon myös, että tämän alun takkuilun jälkeen, homma sujuisi paljon jouhevammin. Tässä samalla käynnistelen tätä someassarin hommaa, unohtamatta tietenkään blogia.

Uudet kuviot tarkoittavat tosin sitä, että minun täytyy löytää uusi rytmi kirjoittamiselle. Alussa saattaa toki olla hieman haastavaa, mutta kyllä se siitä. Moni muukin pitää blogia päivätyön ohella.

Nyt vain käännetään uusi lehti elämässä ja käännetään nokka kohti uusia seikkailuita.

Me leivottiin sunnuntaina omenapiirakka. Some on ollut viime aikoina täynnä erilaisia omenapiirakoita ja -kakkuja, joten ihmekös tuo, jos sitä on alkanut kaipaamaan kahville kaveria. Meillä leivotaan harvoin, koska tähän asti minä olen ollut ainoa, joka ne leipomukset on syönyt. Onneksi olen hiljalleen saamassa jälkikasvustamme herkuttelukavereita, joten voin alkaa leipomaan vähän useammin.

Koska minusta on kyse, leipominen ei sujunut täysin ongelmitta. Totesin vasta leipoessa, että kermaviiliä olisi pitänyt olla kaksi purkkia. Eihän siinä auttanut, kuin improvisoida. Nappasin vauvan varastoista yhden Piltin sosepurkin ja lisäsin sen täytteeseen. Piirakasta tuli ihan superhyvää. Tein pari muutakin muutosta alkuperäiseen reseptiin, joten jaan omani nyt teidän kanssanne.

150g voita

¾ dl ruokosokeria

1 muna

1 ½ dl vehnäjauhoja

½ tl leivinjauhetta

3 ½ dl kaurahiutaleita

3-4 kotimaista luomu omenaa

1 tlk kermaviiliä

1 prk Piltti omenasosetta

1 muna

½ dl ruokosokeria

2 tl vaniljasokeria

1 tl kanelia

1 puristettu sitruuna

Sulata kattilassa voi ja lisää siihen sokeri. Sekoita keskilämmöllä niin, että sokeri sulaa. Lisää kananmuna koko ajan sekoittaen. Seoksesta pitäisi tulla kinuskimaista.

Sekoita keskenään kuivat aineet. Yhdistä seokset ja sekoita taikina.

Painele taikina tasaiseksi piirakkavuokaan.

Pese ja viipaloi omenat. Asettele viipaleet haluamallasi tavalla pohjalle. Sekoita loput täytteen aineksista keskenään ja kaada seos omenaviipaleiden päälle.

Paista 200 asteessa 30 minuuttia. Anna jäähtyä ja tarjoile.

Little E oli minulle leivontakaverina ihan alusta asti. Nostin hänelle tuolin työtason viereen, josta hän seurasi leivontaa alusta loppuun asti. Hän pääsi myös ensimmäistä kertaa taikinanjäämien makuun, mikä oli kuulemma parasta. Tunti jonka aikana piirakka oli ensin uunissa ja sitten jäähtyi, taisi olla tähän mennessä taaperon elämän pisin.

Tämä piirakka onnistui niin hyvin, että varmasti leivotaan uudestaan.