Sain tähän postaukseen idean Viennan ja Artun podcastista, jossa puhuttiin tunteista ja niiden näyttämisestä. Ajattelin nimittäin itse pitkään, että olen jollain tavalla vähän epänormaali, koska itken paljon. Tuttuni tietävät, että reagoin melkein kaikkeen kyyneleillä. Ja joskus se on tosi noloa. On nimittäin tilanteita, kun en haluaisi itkeä. Haluaisin olla vakavasti otettava, enkä itkupilli. Esimerkiksi silloin, kun päätin lähteä Vauvalta ja perustelin päätöstäni lähteä, itkeä vollotin puhelimeen. Itken riitatilanteissa, itken pelätessäni, itken, kun telkkarista tulee tietyn tyyppinen mainos. Itken lukiessani lehteä. Itken onnellisena, itken ahdistuneena. Itken, kun kuuntelen podcasteja ja tulee sopiva kohta.

Raskauksien jälkeen tämä piirre on vain voimistunut. Ensin se oli helppoa laittaa hormonien piikkiin, mutta enää niitä ei voi käyttää tekosyynä. Joskus ajattelin, että tämä on jokin jäänne masennuksesta ja välillä itkuisuus on saanut hälytyskellot soimaan päässäni. Pelkään jatkuvasti, että sairauteni uusiutuu. Olen käynyt molempien raskauksien jälkeen juttelemassa psykologin kanssa varmuuden vuoksi.

Mieheni ei osaa käsitellä itkuani. Varsinkaan silloin, kun riitelemme. Hän on kasvanut perhekulttuurissa, jossa se on ollut heikkouden merkki. Hän ei siis itse juurikaan itke. Tai jos itkee, aika usein hän peittää sen. Minä taas itken usein ja avoimesti. Se on hänestä vähintäänkin outoa. Miten yksi ihminen voi itkeä niin paljon?

Pikku hiljaa olen kuitenkin oppinut, että ehkä tämä itkeminen ei olekaan huono juttu. Itku ei ole ainoa asia, joka tulee herkästi. Tulen pienistä asioista todella iloiseksi. Eläydyn todella voimakkaasti esimerkiksi elokuviin ja kirjoihin, mikä tekee koko elämyksestä täydemmän. Nauran herkästi ja hersyvästi. Olen myös todella empaattinen ja pystyn eläytymään toisen tunteisiin. Pystyn ehkä näyttämään lapsilleni ajan kanssa, että kaikki tunteet ovat ok.

En ole vain itkuinen, olen tunteikas ja se on ok. Mieluummin koen kaikki tunteet voimakkaasti, kuin elän elämäni tuntematta mitään tai tuntemalla vähän.

Eli jos joskus itken seurassasi, todennäköisesti minulla ei ole mitään hätää. Minä vain reagoin voimakkaasti.

Seuraa minua: Instagram / Facebook / Tiktok

Muut tilini: @bmhinterior / @elise_visuals

Jokainen äiti tietää, millainen tavaravyöry tulee vauvan mukana. Siinä on vähän pakko tehdä tilaa vauvalle ja sen tavaroille. Omat tavarat saattavat joutua hetkeksi syrjään ja sinne, minne mahtuu. Varsinkin pienessä asunnossa näin käy helposti. Little E:n ensimmäiset puoli vuotta minulla ei ollut mitään selkeää paikkaa esimerkiksi koruilleni. Kuopuksen kanssa minun oli hieman helpompaa pitää kiinni pienestä omasta pukeutumistilastani.

Mustan lipaston laatikoissa ovat Little E:n vaatteet, mutta sen päällä on minun korujani, kynsilakkojani ja Laa Laa Livingin seinäristikko, jossa roikkuu aurinkolasini ja korvakorujani. Ristikko on saatu yhteistyön yhteydessä.

Minut tuntevat tietävät, että rakastan isoja statement korvakoruja. Tarttumaan oppineen ja kaikesta kiiltävästä kiinnostuneen vauvan kanssa, niiden pitäminen on tosin vähän hankalaa. Onneksi tämä vaihe ei kestä kauaa.

H&M Homen lasisessa lippaassa minulla on riipukset, rannekorut ja pienemmät nappikorvikset. Töissä ja vauvan kanssa pienemmät korvikset sopivat isoja statement koruja paremmin.

Aikaisemmin koruni olivat sellaisella simppelillä tarjottimella, mutta se oli todella epäkäytännöllinen. Pienet korvikset hukkuivat riipusten sekaan ja taapero pääsi turhan helposti niihin käsiksi. Lasinen lipas auttaa pitämään korut järjestyksessä ja

Kesän aikana olen alkanut käyttämään yhä enemmän rannekoruja. Ne ovat kivoja, rentoja ja tuovat ilmettä asuun, kuin asuun. Kiinnostaisiko teitä postaus suosikki rannekoruistani?

Toivoisin, että löytäisin jostain tähän vielä pienen peilin. Sellaisen katsetta kestävän meikkipeilin. Jos tiedätte mistä sellaisen voisi löytää, otan mielelläni vinkkejä vastaan.