Eilen 5.5 vietettiin äitien mielenterveyspäivää. Päivän tavoitteena on lisätä tietoisuutta vanhempien ja erityisesti raskaana olevien ja synnyttäneiden äitien mielenterveydestä. Jokainen meistä on varmasti kuullut puhuttavan raskauden aikaisesta ja synnytyksen jälkeisestä masennuksesta. Mutta koetellaan sitä äitien mielenterveyttä muutenkin. Pyydän heti alkuun anteeksi sitä, että puhun tässä kirjoituksessa nyt lähinnä äitien mielenterveydestä, enkä esimerkiksi yleisemmin vanhempien mielenterveydestä. Lähinnä siksi, että minulla on kokemusta tästä äitiydestä ja siihen liittyvästä mielenterveydellisestä kuormituksesta. Mutta uskon, että joihinkin kokemuksiin myös isät voivat samaistua.

Oma masennukseni

Olen itse paininut mielenterveysongelmien kanssa jo ennen äitiyttä. Minulta löytyy nuoruudesta noin kymmenen vuoden masennusjakso, johon liitttyi sekä syvempiä aallonpohjia, että vähämmän vaikeampia hetkiä. Minä kuitenkin paranin ja sillä tiellä eletään edelleen. Masennus on kuitenkin sairaus, joka voi uusiutua. Ja sitä minä pelkäänkin aina säännöllisesti. Ensimmäistä kertaa mietin uusiutumista, kun tulin raskaaksi. Raskaudenaikainen masennus oli minulle isompi riski jo taustani vuoksi. Samoin synnytyksen jälkeinen masennus.

Tästä syystä kävin itse juttelemassa neuvolapsykologin kanssa ennen ja jälkeen synnytyksen. Oma masennukseni teki minut herkäksi oman henkisen hyvinvoinnin seurannalle ja kuuntelulle. En halua joutua samaan suohon toistamiseen, joten olen siitä syystä valmis tekemään kaiken mahdollisen ennaltaehkäisevästi.

Tyttöjen syntymän jälkeen elämässäni on tapahtunut monia asioita. Olen kokenut väkivaltaa, hallintaa, alistamista, vainoamista, olen pelännyt itseni ja lasteni puolesta. Olen kokenut eron ja kokenut vainoamista. Ja koko tämän ajan tyttöjen syntymän jälkeen, olen kokenut lapseni siksi kaikkein suurimmaksi voimavarakseni. Tyttäreni ovat kannatelleet minua ja saaneet minut jaksamaan ja yrittämään enemmän. Ilman heitä olisin varmasti luovuttanut jo.

Äitiys, varsinkin sinkkuäitiys kaikessa yksinäisyydessään, voi olla joskus raskasta. Jopa ihan äärimmäisen raskasta. Siinä, missä tyttäreni pitävät pääni pinnalla ja saavat minut taistelemaan, apua minulle tuovat ystävät, sekä säännöllinen keskusteluapu. Olen saanut tähän mennessä kriisi- ja väkivaltaterapiaa, vainoon keskittynyttä keskusteluapua, psykologin käyntejä ja tällä hetkellä saan käydä tunnelukkoterapiassa. Olen myös miettinyt, että hakisin kaiken kokemani jälkeen myös psykoterapiaan.

Psyykkinen sairaus saattaa puhjeta kenelle vain. Siinä on mukana, sekä altistavia tekijöitä, että myös sattumaa. Vaikka minä yritän kuinka toimia ennaltaehkäisevästi, niin ei ole mitään takeita sille ettei oma sairauteni puhkeaisi uudelleen. Kun tällainen sairaus sitten puhkeaa, oikean avun saaminen on kaiken a ja o. Avun pyytämistä ei pitäisi missään nimessä joutua häpeämään, eikä myöskään sitä, että on sairastunut. Kuten sanoin, siinä on mukana myös paljon sattumaa.

Haluaisin tähän loppuun kirjoittaa lauseen, joka minulle on sanottu. “Onnellisilla äideillä on onnellisia lapsia.” Kun äiti pitää huolta itsestään, hän jaksaa pitää myös huolta lapsistaan. Tästä syystä koen äärimmäisen tärkeänä, että jokainen äiti pitäisi huolta itsestään. Ottaisi omaa aikaa. Hakisi keskusteluapua. Tekisi sen, ihan minkä tahansa, mikä saisi tuntemaan olon hyväksi. Se äidin onni ja hyvä olo välittyy myös lapsiin.

-Jenni

Lue myös

Masturbointi

Pienin askelin terveellisemmät elämäntavat

Millaista on henkinen väkivälta

Seuraa myös

Instagram

Facebook

Tiktok

Meistä jokainen tulee varmasti muistamaan vuoden 2020 koko loppu elämänsä ajan. Suurin osa muistaa sen maailman laajuisesta pandemiasta, kuten minäkin. Minulle se on myös vuosi jona erosin. Rehellisesti sanottuna tämän vuoden piti olla aivan erillainen. En tiedä millainen, mutta ei ainakaan tällainen. Olen käynyt tänä vuonna läpi uskomattoman suuren skaalan tunteita. Olen käsitellyt erosurua ja erohehkua. Olen ollut vihainen, peloissani, surullinen, iloinen, onnellinen, uupunut, ihastunut, yksinäinen, masentunut ja varmasti myös paljon muuta sellaista, mikä ei nyt heti tule mieleen.

LUE MYÖS: Masennus kymmenen vuotta elämästäni

Tämä vuosi on ollut monella tapaa todella raskas ja uuvuttava. Se alkoi jo sillä, että vietin vuoden ensimmäiset päivät turvakodissa tyttöjen kanssa. Melkoinen aloitus uudelle vuodelle. Sen jälkeen olen pyörittänyt suurimman osan vuodesta yksinhuoltajuuteen verrattavissa olevaa arkea lasten kanssa. Siihen päälle vielä kolmivuorotyöt, opiskelu ja tämä somehomma. Niin ja se äärimmäisen raskas, vaikea ja kuluttava ero.

Huomasin keväällä uupuneeni. Olisin halunnut vain nukkua ja harva asia kiinnosti oikeasti. Edes työ, josta nautin, ei ollut samalla tavalla palkitsevaa kuin ennen. Kaikki vaati ihan äärimmäisiä ponnisteluja. Itkin paljon ja monesti ihan ilman syytä. Silloin tilanteeseen auttoi kesäloma. Sain ladattua akkuja ja oltua ilman huolia. Loman jälkeen oli kiva palata töihin. Mutta mun arki oli edelleen kuormittavaa. Mikään noista palikoista ei ole poistunut mihinkään. Terapia auttoi jonkun verran käsittelemään sitä kuormaa, mutta nyt huomaan olevani taas uupunut ja loman tarpeessa. Tiedän, että omassa tilanteessani on vielä paljon tehtävissä. En ole palanut loppuun. Jos toimin nyt, niin en todennäköisesti myös palakaan loppuun.

LUE MYÖS: Uusiiko mun masennus?

Muutoksia tulevalle vuodelle

Olen nyt miettinyt, että miten voisin muuttaa arkeani vähemmän kuormittavammaksi ja nyt se alkaa näyttämään selkeämmältä. Tästä syystä odotan tulevaa vuotta innolla. Toivon todella, että saan tehtyä arjestani vähemmän kuormittavaa, jotta jaksan olla hyvä äiti lapsilleni.

Ja sitten, uupumuksesta ja mahdottomasta arjen paletista huolimatta, olen ollut tänä vuonna myös äärimmäisen onnellinen. Olen ollut onnellisempi kuin muutamina viimeisinä vuosina ja se on ollut ihanaa. Siksi uskon, että arjen järkevöittäminen on se oikea ratkaisu.

Uutta, kevyempää ja vielä vähän onnellisempaa uutta vuotta odotellessa.