Odotan pahinta
0Tajusin tässä yhtenä iltana, että tällä hetkellä kun meillä menee todella hyvin niin perheenä, kuin parisuhteessa, niin minä pelkään pahinta. En mitenkään jatkuvasti tai tietoisesti. Minulla meni jonkin aikaa huomata tämä. Tajusin sen kun aloin miettiä, mistä ajoittaiset ahdistuksen tunteet kumpusivat.
Väkivaltaisessa parisuhteessa aina hyvää ja onnellista kautta seurasi jonkinlainen mayhemi. Onni ei ollut koskaan ikuista, vaan jossain vaiheessa homma meni aina pieleen. Joskus sellainen hyvä jakso saattoi kestää jopa kuukausia. Niin, että sitä ehti jo ajaitella kaiken olevan hyvin. Mutta lopulta jokainen hyvä kausi päättyi.
Muistijälki
Olen huomannut olevani kireämpi ja odottavani Totelta erilaista reaktiota mitä lopulta saan. Odotan hänen suuttuvan tai hermostuvan. Vaikka hän ei sitä todellakaan tee. Me riidellään nykyään todella harvoin. Silloin, kun riidellään, ollaan todennäköisesti väsyneitä tai nälkäisiä tai jotain muuta. Me ollaan pystytty puhumaan ihan kaikesta. Myös niistä vaikeimmista asioista, vaikka ne eivät ole olleetkaan helppoja. Ja siitä huolimatta pelkään pahinta, vaikka Totte ei ole antanut missään vaiheessa syytä sellaiselle pelolle.
Se on kuitenkin tässä vaiheessa sellaista sisään rakennettua ja opittua pelkoa.
Selkeästi elämäni aiempi kierre on jonkinlaisena muistijälkenä alitajunnassani, kun elimistöni selkeästi odottaa sitä, mikä on ennen tullut väistämättä. Olen kuitenkin kiitollinen siitä, että osaan jo itse havainnoida omaa ahdistustani. Enää ahdistus ei vain tule ja valtaa kaikkea, vaan sitä on oikeasti helpompi tulkita ja ymmärtää. On helmpompi etsiä niitä juurisyitä ja sitä, mikä ahdistuksen on laukaissut. Silloin sitä on myös paljon helpompi käsitellä.
Aika pitkän matkan olen saanut kulkea tähän pisteeseen, että nämä ahdistuksen tunteet ovat sellaisia, joita pystyn käsittelemään. Se ei ole ollut kaikein helpoin tie, mutta loppujen lopuksi on ollut sen arvoista päästä tähän pisteeseen. Ja olen mielettömän onnellinen siitä, että saan olla ihmisen kanssa, jonka kanssa saan käsitellä näitä asioita ja olla juuri niin keskeneräinen, kuin oikeasti olen.
Ihanaa alkavaa viikkoa sulle!
-Jenni
Seuraa minua: Instagram / Facebook / Tiktok
Muut tilini: @bmhinterior / @elise_visuals / @plustyylit
LUE MYÖS
Aion ajatella 21 päivää seksiä
Mikä meitä ihmisiä vaivaa?
Minusta tuntuu, että nykypäivänä näkyy yhä enemmässä määrin ihmisten pahaa oloa ja vihaa muita kohtaan. Veikkaan, että tässä näkyy nykyinen maailmantilanne inflaatioineen ja sotineen. Todella usein se näkyy huonona käytöksenä sosiaalisessa mediassa. Olen viime aikoina saanut keskimääräistä enemmän paskamaisia viestejä blogiin ja Instagramiin. Tiedän myös joidenkin vaikuttajien saavan jopa satoja vihaviestejä päivässä, toinen toistaan törkeämpiä. Puhumattakaan keskustelusta jota käydään Ylilaudalla ja Jodelissa.
Minä en ole koskaan ymmärtänyt vihapuhetta. Mikä saa ihmisen kirjoittamaan asiattomuuksia toiselle, jota ei edes tunne? Tai mikä saa vihaamaan tuntematonta niin paljon, että sitä pitää purkaa jossain keskustelufoorumilla? Mikä siinä on takana?
Mikä meitä vaivaa?
Olen monesti ihmetellyt sitä, että moni näistä netin ryöpyttäjistä on vanhempia ja oletettavasti he pyrkivät opettamaan lapsilleen ettei toisia saa kiusata. Silti pahimpia kiusaajia ovat monesti juuri nämä aikuiset ihmiset. Tämä on äärimmäisen ristiriitaista. Eikä tämä välttämättä edes tapahdu sen anonyymiteetin takaa. Facebookissa kommenttikentät täyttyvät vihapuheesta, jota ihmiset tekevät omalla nimellä ja naamallaan. Jotkut hyödyntävät jopa Tinder-profiilinsa siihen vihapuheeseen. En tiedä saako sillä tavalla kovin montaa matchia, mutta oma mielipide pitää saada kertoa.
Joten mikä kumma meitä oikeasti vaivaa? Mikä siinä on, että ihminen haluaa tieten tahtoen esiintyä kiusaajana?
Minun seuraamiseni on täysin vapaaehtoista. Samoin kaikkien muiden vaikuttajien. Kukaan meistä ei ole pakottanut ihmisiä sisältömme pariin. Jos minun juttuni ärsyttävät, niin siihen seuraamisen lopettamiseen menee jopa vähemmän aikaa, kuin sen ikävän kommentin kirjoittamiseen. Me vaikuttajat emme myöskään ole likakaivoja, johon pahan olon saa kaataa.
Lähes aina, kun ottaa puheeksi vihapuheen, saa kuulla, jos on valinnut julkisen työn, täytyy kestää sen varjopuolet. Itse olen sitä mieltä, että ei tarvitse. Vaikka olen valinnut julkisen työn, en ole valinnut saada vihaa niskaani. Jos jonkin pitäisi muuttua, ei se ole minun kova kuoreni, vaan ihmisten käytöstavat.
Olen itse kamppaillut mielenterveyden ongelmien kanssa. Tiedän millaista pahaa oloa ne voivat aiheuttaa. Uskon, että tässä maailmantilanteessa tulevaisuus ei näytä välttämättä kovin valoisalta, mikä tekee elämästä raskaan tuntuista. Mutta ei se keino helpottaa omaa oloa löydy yksinkertaisesti toisten kiusaamisesta. Maailma on täynnä vihaa, eikä se ainakaan vähene tällä tavalla.
En usko, että saan koskaan vastausta otsikossa esittämääni kysymykseen. Mutta toivoisin, että vihan sijasta yrittäisimme levittää ympärillemme enemmän rakkautta ja välittämistä.
-Jenni
KUVAT: Henria Kotamäki
Seuraa minua: Instagram / Facebook / Tiktok
Muut tilini: @bmhinterior / @elise_visuals / @plustyylit