Minulla oli tällä viikolla tapaaminen koulussa. Siihen osallistui mun oma opettaja, opo ja erityisopettaja. Opiskelu on tuntunut burn outin ja ahdistuneisuushäiriö diagnoosin jälkeen jotenkin todella vaikealta. Isoksi osaksi siksi, että se on ollut isoksi osaksi itsenäistä opiskelua ja se ei selkeästi sovi minulle. Minun on vaikeaa päättää mistä aloitan ja keskittyminen on myös haastavaa kotiympäristössä. Minulla oli tänä keväänä myös yksi isompi ahdistuneisuuden pahenemisvaihe, jonka aikana en enää juuri pystynyt edes nukkumaan. Tämän myötä jäin joksikin aikaa sairaslomalle ja lääkitystäni säädettiin. Kaikeksi onneksi olen saanut itselleni  maailman ymmärtäväisimmän opettajan, joka on kuunnellut näitä huolia ja ymmärtänyt.

Syksyn ja kokemani burn outin jälkeen valmistuminen on jopa alkanut ahdistamaan. Ei toki itse valmistuminen, koska tiedän pärjääväni työelämässä. Tiedän olevani hyvä hoitaja. Ahdistusta aiheutti ennen kaikkea YTO-aineet (äidinkieli, matematiikka, kielet yms.) ja se määrä, mikä minulla niitä on edessä. Olen tehnyt aiemmat tutkinnonosat aikuispuolella aikaan, jolloin YTO:t eivät olleet aikuispuolella pakollisia, joten nyt niitä onkin yhtäkkiä aikamoinen määrä. Itseasiassa niin paljon, että en ole oikein tiennyt mistä aloittaisi.

Erityisen tuen hakeminen

Palaverissa erityisopettaja otti puheeksi sen, että mitä jos haettaisiin minulle opiskeluun erityistä tukea? Saisin henkilökohtaista ohjausta ja tukea opintojen tekemiseen. Ja ahdistuneisuushäiriön vuoksi, minulla olisi siihen täysi oikeus. Suostuin tähän hetkeäkään miettimättä. Tuntui helpottavalta, että tätä oli ehdotettu, kun en olisi tätä todellakaan keksinyt itse pyytää.

Epäonnistunut ja huono

Olen jo vuosia kokenut valtavaa epäonnistumista siitä, että en ole valmistunut muualta, kuin peruskoulusta. Siitäkin huolimatta, että minulla on ollut töitä ja olen saanut tänä aikana myös kaksi lasta. Minun elämäni ei vain ole mennyt sillä kaikkein perinteisimmällä kaavalla ja sen pitäisi olla loppujen lopuksie enemmän kuin okei. Olen kuitenkin löytänyt oman paikkani ja tehnyt töitä. Olen oppinut tuntemaan itseni ja ennen kaikkea, nyt tiedän mitä oikeasti haluan tulevaisuudelta. On ihan eri asia tehdä töitä ja opiskella siinä vaiheessa, kun tietää mitä elämältään haluaa.

Siitä huolimatta olen vuosikausia saanut kuulla siltä kaikkein lähimmältä siitä, että olen epäonnistunut ja huono ihminen, enkä edes ansaitsisi tilaisuutta opiskella yhtään enempää, kun en ole siihen pystynyt aikaisemminkaan. Tämä nousi esille yhä uudestaan ja uudestaan myös silloin, kun tein töissä täyttä päivää ja opiskelin iltakoulussa ennen lapsia. Olen kuunnellut näitä väitteitä ja haukkuja niin kauan, että olen alkanut uskoa niihin. Se on omalta osaltaan lisännut ahdistusta valmistumisesta. Henkisen väkivallan jäljet ovat todella kauaskantoisia. Osittain tästä syystä tuntui, että minulla on vain entistä suuremmat paineet valmistua. Haluan näyttää sille, joka ei ole uskonut minuun, että hän on ollut todella väärässä suhteeni. Että minä en ole huono ja epäonnistunut ihminen, niin kuin hän väittää.

Pääsiäisloman jälkeen jatkan opiskeluja erityisen tuen turvin. Ja saan käydä päivittäin koulussa! Mikä on ehkä parasta tässä. Opiskeluun on niin paljon helpompi keskittyä koulussa, kuin kotona. Aloitan niistä YTO:ista ja kuukauden päästä pääsen uuden ryhmän mukaan tekemään viimeisiä ammattiaineita. Uskon, että erityisen tuen avulla minulla on paljon paremmat mahdollisuudet valmistua tämän vuoden aikana.

Kuten sanottu, olen todella kiitollinen, että tällainen mahdollisuus otettiin puheeksi tapaamisessa. Olen päätynyt hakemaan lapsilleni erityistä tukea varhaiskasvatuksessa, joten tavallaan on jotenkin hullua ettei tällainen ole tullut mieleen omalla kohdallani.

-Jenni

KUVAT: Katri Konderla / EDITOINTI: Minä

Seuraa minua: Instagram / Facebook / Tiktok

Muut tilini: @bmhinterior / @elise_visuals

LUE MYÖS

Sain töitä

Miten voin juuri nyt

Uutta arkea takana kaksi viikkoa

Kesätyöt on loppu

Blogini seitsemänvuotis syntymäpäivä lähestyy. Aloin kirjoittamaan blogia alkusyksystä 2015, kun jäin sairaslomalle tihentyneiden, kovien supistusten vuoksi. Olin paljon kotona ja kaipasin jotain tekemistä päiviin. Olin kokeillut bloggaamista kertaalleen vuotta aiemmin. Silloin olin kokeillut kirjoittaa blogia nimeltä Nörttitytön päiväkirjat. Mutta kuten niin monelle muullekin, minulle tuli yllätyksenä se, miten paljon työtä blogin pitäminen vaatii. Ei vain riitä, että kirjoittaa ylös jotain. Vaikka kirjoittaisi vain harrastuksena, blogin pitäminen vaatii tunteja näkymätöntä työtä. Esimerkiksi kuvaaminen ja kuvien muokkaus vie jo tunteja. Yhden postauksen kirjoittaminen vie nopeimmillaan noin 20 minuuttia. Sen päälle postauksen läpilukeminen, korjaukset, hakukoneoptimointi yms. Ajattelin, että äitiyslomalla minulla olisi aikaa.

Blogin ensimmäiset vuodet

Rehellisesti sanottuna, kun aloitin blogin, minulla oli hyvin hyvin vähän tietoa blogin pitämisestä. Olin silloin seurannut paria blogia. Lempiblogini silloin oli Caritan Char and the City. Caritan blogi oli myös isoin syy sille, miksi lopulta lähdin kirjoittamaan blogiani. Aluksi blogi oli vain päiväkirja, johon taltioin arkea raskaana ja vauvan kanssa. Kirjoitin pitkät pätkät tekstiä yhteen pötköön jaksottamatta sitä ollenkaan. Kuvat olivat muokkaamattomia ja vähän pimeitä. Ne olivat myös suurin piirtein postimerkin kokoisia. Myöhemmin kuvien koko kasvoi ja mukaan tuli melko kököt muokkaukset. Mutta koko ajan minä opin yritysten ja erehdysten kautta.

Sitä mukaan, kun luin enemmän blogeja, aloin myös ymmärtää paremmin blogien pitämistä ja näin erilaisia malleja. Olin kirjoittanut suurinpiirtein vuoden, kun aloin miettiä omaa tekemistäni ja sitä, voisiko kirjoittamista kehittää. Niihin aikoihin aloin kirjoittaa niiden arkipäiväpostausten lisäksi erialisia mielipidekirjoituksia. Aloin miettiä kuvaamista tarkemmin ja ennen kaikkea, aloin myös katsoa uudella tavalla mallia muista blogeista.

Haaveilin sisustusblogin pitämisestä ja vuosien ajan blogin pääpaino oli sisustamisella. Mutta vaikka rakastan sisustamista, selkeästi minulla ei ollut siitä riittävästi asiaa kirjoitettavaksi säännöllisesti. Tämä on asia, jonka kanssa taistelin vuosien ajan, sillä en nähnyt itselleni muita vaihtoehtoja.

Ensimmäiset yhteisöt

Vuonna 2017, ollessani uudelleen raskaana, lähdin muutaman bloggaajan kanssa kehittämään omaa blogimediaa, jonka nimeksi tuli Maitokahvimedia. Se oli hauska ja äärimmäisen opettava kokemus. Opin silloin paljon kaupallisten yhteistöiden tekemisestä. Mutta koska tehtiin hommaa täysin ilman ammattitaitoa, sukset menivät niin pahasti ristiin, että päätin lopulta lähteä porukasta. Tein päätöksen lähteä ehkä hormonipäissäni juuri synnytettyäni, mutta tilanne oli käynyt silloin niin ahdistavaksi etten keksinyt muuta vaihtoehtoa.

Onneksi lähdin, sillä ei mennyt kuin viikkoja, kun minua pyydettiin bloggaamaan Vauva-lehden alle. Olin juuri saanut silloin vauvan, joten koen sen olleen minulle ihan täydellinen paikka silloin. Kokeilin siipiäni niin Vauvalla, kuin myöhemmin myös Kaksplussalla ja olen kiitollinen molemmista kokemuksista. Mutta kun vauvani kasvoi, koin ettei Kaksplussan lukijakunta ja omani enää kohdanneet. Silloin jäin itsenäiseksi bloggaajaksi.

Oma ääni ja Vaikuttajamedia

Vuosi 2020 oli minulle ja myös blogilleni hyvin merkittävä. Kun etsin itseäni eron jälkeen, onnistuin viimein löytämään oman ääneni kirjoittamisen suhteen. Tähän asti minulla oli tekniikka, termistö ja kuvaustaidot tallessa, mutta oma ääni puuttui. Viimein löysin sen, enkä todellakaan aio luopua siitä. Kirjoitan edelleen rohkeasti niistä vaikeimmistakin aiheista.  Olen tavattoman ylpeä siitä, mitä olen onnistunut tähän mennessä luomaan ja tästä suunta on vain eteenpäin.

Vuonna 2021 liityin Vaikuttajamedialle. Olin itseasiassa hakennut Vaikuttajamedialle jo kaksi kertaa aiemmin. Mutta hakemukseni olivat menneet ilmeisesti jonnekkin sähköpostien mappi ööhön, enkä ollut tajunnut huudella niiden perään. Kolmannella kerralla huutelin ja Monna, sekä Johanna toivottivat minut saman tien tervetulleeksi. Mistä olen todella iloinen ja onnellinen. Olen ylpeästi Vaikuttajamedian jäsen. Kaikki täällä ovat huippuja ja tekevät omaa juttuaan suurella sydämellä, samalla tukien toista. ♥ Olen ylpeä jokaisesta kollegastani ja minusta tuntuu, että Vaikuttajamedialla minulla on ollut sijaa kasvaa ja kehittyä bloggaajana.

Jotain ehkä kertoo se, että vuosi on pisin aika, jonka olen viettänyt yhdessäkään blogiportaalista. Toivon todella, että näitä vuosia tulee monen monia lisää.

Kauas on tultu vuodesta 2016 ja siitä nuoren äidin päiväkirjasta, joka blogini oli. Muistan silloin, että blogistani ei koskaan pitänyt tulla muotiblogia ja tässä sitä ollaan. Lähes seitsemän vuotta myöhemmin. Hups. Koskaan ei pitäisi sanoa, ei koskaan. Samoin minun ei pitänyt näyttää koskaan omaa naamaani blogissa. Toinen hups.

Olisi kiva kuulla, onko siellä joku, joka on ollut alusta asti menossa mukana? Muistaako joku ne minun ensimmäiset blogivuoteni? Tai mistä olet löytänyt blogini ja milloin? Onko joku mukana Vauvan tai Kaksplussan ajoilta?

Kiitos kun luette.

-Jenni

Seuraa minua: Instagram / Facebook / Tiktok

Muut tilini: @bmhinterior / @elise_visuals

LUE MYÖS

Asukuvaukset

Esittely – Kuka minä olen

Asukuvien kulissien takana video

Vaikuttajamedian intensiiviryhmä

Big mamas home x Vaikuttajamedia