Nyt tapahtui se, mitä tässä on pelätty vuoden alusta lähtien. Saatiin tänään positiivinen testitulos. Eli meidän perheessä on korona. Olo on todella epätodellinen. Siitä ei ole montaa päivää, kun totesin ystävälleni, että vielä ei ole lähipiiriin sattunut yhtään tapausta. Enpä olisi uskonut, että me ollaan meidän lähipiirin ensimmäinen tapaus.

Ainoat oireet ovat olleet alkuviikon flunssan jälkeen, toisen lapsen hetken aikaa kestänyt kova kuume ja itsellä joku pieni tunne kurkussa. Muuten ollaan voitu ihan hyvin. Joten kuumeesta huolimatta, tulos oli yllätys.

Olen tänään tehnyt järjestelyitä tämän karanteenin suhteen juteltuani erään ystäväni kanssa. Pahinta tässä olisi se, että minä menisin yllättäen niin huonoon kuntoon, että en pystyisi huolehtimaan tytöistä tai soittamaan apua. Tässä kohtaa haluan varautua pahimpaan. Lähipiiristäni soitetaan minulle jatkossa aamuisin ja iltaisin ja varmistetaan, että me ollaan kunnossa. Jos en sitten vastaisi puhelimeen, joku tulisi tsekkaamaan tilanteen. Näin ollen lapsilla ei olisi hätää.

Nyt me pysytellään sitten neljän seinän sisällä, jotta ei tartutettaisi muita. Kauppahuolto on hoidossa ja suoratoistopalvelut kunnossa. Vähän sitä kaipaisi jo nyt raitista ilmaa, mutta ei auta. Me nautitaan luonnosta ja ulkoilmasta sitten, kun tämä karanteeni on loppu.

Tilannetta on vielä todella vaikea ymmärtää ja tajuta, mutta eiköhän se todellisuust tässä parin päivän sisään jysähdä vielä vasten kasvoja.

LUE MYÖS:

Karanteenipäiväkirja

TAGIT:

Korona

Minä olin ainakin teini, joka koki suuria tunteita, niin hyvässä, kuin pahassakin. 

Kirjoitinkin jo aiemmin, että olen päässyt kokemaan ensimmäistä kertaa elämässäni aikuisseurustelun ihmeellisen maailman. Ja jos ihan rehellisiä ollaan, en ole tainnut seurustella ikinä kunnolla.

Silloin, kun olin viimeksi sinkku, vielä “seukattiin” ja suhteet olivat huomattavasti erilaisia. Jo ihan siksi, että kaikki asiat tuntuivat maailman isoimmilta ja olin tunteideni kanssa melkoinen tuuliviiri. Myöhäinen anteeksipyyntö sen aikaisille poikaystävilleni. Suhteeni kestivät pääsääntöisesti alle kolme kuukautta, jolloin ihmiseen ei ehdi edes kunnolla tutustua. Sen lisäksi, silloin oltiin koko ajan kiinni toisen iholla ja päivänkin ero tuntui tuskalta.

Näin aikuisena on mahdotonta sukeltaa suhteeseen yhtä tiiviisti, kuin sitä teininä yritti. Omassa elämässäni on nyt paljon pysyviä, isoja asioita, samoin kuin myös toisella osapuolella. Minulla on työ, opiskelu, blogi, lapset, harrastukset, ystävät. Uusi suhde sovitetaan tähän pakettiin, kun taas teininä se poikaystävä tuntui menevän kaiken muun edelle. Muistatteko te sen? Kun ensimmäinen poikaystävän kanssa tuntui siltä, että tiesit miltä rakkaus todella tuntuu ja te olette yhdessä ikuisesti. Minä olin ainakin teini, joka koki suuria tunteita, niin hyvässä, kuin pahassakin.

Vaikka uusi suhde ei saa maata järisemään samalla tavalla, kuin silloin kahdeksantoista vuotiaana, olen korviani myöten ihastunut ja onnellinen. Pelkoni tarvitsevat tätä aikuista seurustelua, johon kuuluu säännöllisiä tapaamisia, yhdessä oloa, rauhallista etenemistä, vakautta… Pelkääminen, epäonnistumiset ja lukuisat treffit saivat minut hieman kyyniseksi. Nyt uskallan kuitenkin haaveilla ja toivoa. Mikä on sekin ihanaa. Tuoreeseen suhteeseen kuitenkin kuuluu se kaikesta yhteisestä haaveilu. Tällä kertaa kaikki on edennyt niin luonnollisesti ja rauhallisesti, että uusi suhde on kuin vaivihkaa asettunut osaksi elämääni.

Koen olevani parisuhdeihminen. Vaikka sinkkuelämässä onkin puolensa ja olen mieluummin sinkku, kuin huonossa suhteessa, olen tyytyväisimmilläni parisuhteessa. Rakastan uutta itsenäisyyttäni, mutta parisuhde ei onneksi sulje sitä pois. Minulle vain yksinkertaisesti sopii paljon paremmin vakavampi kumppanuus ja tällä hetkellä minä todella nautin tästä elämäntilanteesta. Aikuisseurustelu on kivaa.