Olen ihastunut. Taas. Olen ollut viimeisen vuoden aikana ihastunut melko monta kertaa, enkä todellakaan pysy laskuissa sen suhteen. Se on samaan aikaan järkyttävän ihana ja kamala tunne. Tunnen itseäni jo melko hyvin tämän suhteen ja tiedän, että ihastun todella helposti. Tunteet roihahtavat nopeasti ja ovat jo alkumetreillä melko voimakkaita. Olen suurinpiirtein valmis kailottamaan rakkauttani koko kaupungille (mutta en sitä tee) ja tekemään niisä ihastumisen hormonimyrskyissä myös monta muuta typerää juttua. Mutta ihan yhtä nopeasti minuun iskevät myös pelot. Raastavat, voimakkaat pelot, jotka saavat hengen salpaantumaan ja paniikin iskemään.

LUE MYÖS: Mikä järki tässä treffailun oravanpyörässä on?

Olen kirjoittanut teille ennenkin hylätyksitulemisen ja kaltoinkohtelun pelosta. Pelkään siis ensinnäkin sitä, että minut jätetään kuin nallikalliolle, vaikka olenkin korviani myöten ihastunut. Pelkään myös kaikenlaista kaltoinkohtelua ja esimerkiksi oharien tekeminen, vaikka niihin olisi oikeasti hyvä syy, ovat minulle todella pahoja paikkoja. Tietyissä tilanteissa ne ovat minulel myös liikaa ja deittailu saattaa jäädä oharien tekijän osalta siihen.

Nämä pelot liittyvät vahvasti tunnelukkoihini ja ovat yleensä läsnä deittailun ensimetreiltä asti. Moni tuttavuus jää ensimetreille jo ihan tästä syystä. Sekä siksi, että minulla on nykyään täydellinen nollatoleranssi kaikelle paskan puhumiselle ja seksuaaliselle ahdistelulle. Estän hyvin nopeasti kaikenlaiset ehdottelijat. Näillä lähtökohdilla aika harva keskustelu etenee oikeasti ensimmäisiä lauseita pidemmälle. Mutta kun tilanne etenee ja juttu luistaa, niin minä alan yleensä ihastua. Mitä enemmän ihastun, sitä enemmän ne pelot puskevat päälle.

LUE MYÖS: Ihan sekaisin ku seinäkello

Olisi ihanaa, jos sitä voisi vain heittäytyä siihen ihanaan tuneeseen ja nauttia siitä. Ihastuminen on nimittäin ennen kaikkea ihanaa. Se kun perhoset lepattaa vatsassa ja ihan kaikki tuntuu hymyilyttävän. Se, kun puhuu yötä myöten puhelimessa sen ihastuksen kanssa ja siitä huolimatta jaksaa jollain ihmeen voimalla päivät, vaikka normaalisti vastaavat yöunet eivät olisi riittäneet. On ihanaa miettiä yhteistä tulevaisuutta ja haaveilla, nimenomaan haaveilla. Ne haaveet eivät ehkä ole siinä ihastumisen huumassa kaikkein realistisimpia, mutta mitä väliä.

Mutta sitten takaraivossa alkaa piikittelemään se pieni ääni, joka sanoo ettei tämä tule kestämään. Miksi tämä tulisi kestämään, kun ei ne edellisetkään kestäneet. Päädyn taas sydän särkyneenä yksin. Tässä vaiheessa yleensä huomaan, että alan väkisinkin etsimään merkkejä siitä, miksi homma ei todennäköisesti tule toimimaan. Ja tässä vaiheessa Erika, jolle kerron edelleen kaiken, sanoo ettei kannata ajatella turhia, vaan pitää antaa mennä vain. Jos kyseinen ihminen ei ole se oikea mulle, huomaan sen kyllä ilmankin, että etsimällä etsin niitä vikoja.

No, miksi sitä ei vain osaa heittäytyä ja nauttia? Varsinkin, kun minäkin ajattelen hyvin vahvasti niin, että jokainen lyhytkin ihmissuhde antaa meille jotain. Itselläni, kuten monella muullakin, nämä pelot juontavat juurensa niistä tunnelukoista. Tunnelukot ovat syntyneet traumasta ja näin ollen, kun altistamme itsemme uudelle ihmissuhteelle, altistamme itsemme sille, että trauma aktivoituu. Pelkojen tarkoitus on ainoastaan suojella meitä siltä, etteivät nämä traumat uusiudu. Toki, jos niitä pelkojaan ei kohtaa niin, ei voi ikinä saada myöskään mitään hyvää.

LUE MYÖS: Eroista ja sarjamonogamiasta

En tiedä tuleeko tämän kertainen juttu kestämään kuinka pitkään. Tällä kertaa meillä on molemmilla kuitenkin kova halu löytää ihminen, jonka kanssa viettää vuosia. Katsotaan, kuinka pitkälle se kantaa. Mutta jo nyt kohtaamalla pelkoni, olen saanut jo todella paljon hyvää. Olen tutustunut mielenkiintoiseen ihmiseen ja onnistunut laajentamaan omia näkemyksiäni. Samaan aikaan olen saanut käsitellä niitä omia pelkoja ja traumoja ja oppia yhä vahvemmin sitä, että kaikki eivät halua satuttaa minua.

-Jenni.

TAGIT: Tunnelukot / Ihmissuhteet

*Kirja saatu arvostelukappaleena. 

Penni Pähkinäsydän ja kauhea kadostuskakku on aivan ihana kirja! Saimme tämän arvostelukappaleena Tammelta ja niin minä, kuin tytötkin rakastamme tätä. Tämä on sen verran paksu kirja, että lukemista riittää useammalle iltasadulle. Penni Pähkinäsydän ja kauhea kadotuskakku on Cristal Snown kirjoittama ihana, moderni satu pienestä keijutytöstä ja tämän ystävistä. Cristal Snow on todellinen viihteen monitaituri ja oli myös ilahduttavaa huomata, että hän on myös äärimmäisen taitava kirjoittaja. Hän on opiskellut kirjoittamista New Yorkissa ja on aiemmin kirjoittanut lastennäytelmiä. Penni Pähkinäsydän ja kauhea kadostuskakku aloittaa kirjasarjan, jossa seurataan Pennin ja hänen ystäviensä touhuja. Omat lapseni ilahtuivat kovasti, kun näyttää siltä ettei tämä jää viimeiseksi tarinaksi Pennistä.

TAGIT:

Arvostelut / Lapset