Nyt viimein kerron teille minun ja Hannan lukuhaasteesta. Olen varmaan viimeiset viisi vuotta valittanut, että minun pitäisi lukea enemmän. Olen lukenut jonkin verran, mutta en läheskään niin paljon kuin ennen. Toki, ennen minulal ei ollut myöskään lapsia ja näin ollen aikaa on ollut enemmän. Mutta lukemisen ottaminen osaksi arkea on tietoinen päätös ja sen päätöksen tekeminen on jäänyt. Keksin nimittäin paljon muutakin mieluista tekemistä vapaahetkilleni. Yhtään siis lukemista vähättelemättä. Tämä lukuhaaste on antanut tarvittavaa potkua tälle vanhalle rakkaalle harrastukselle.

Idea lukuhaasteeseen syntyi muutama viikko sitten kauppareissulla. Päätettiin ostaa Hannan kanssa yhdessä kirjat ja vaihtaa myöhemmin, jotta molemmat saisivat lukea molemmat. Vähän niin kuin lehtivaihtarit, mutta kirjoilla. Siitä se ajatus sitten lähti. Lukuaikaa sovittiin kuukausi. Tähän mennessä voin kertoa, että en ole edes oman kirjani puoli välissä, kun Hanna on jo lukenut omansa. Puolustuksekseni sanon, että olen sentään saanut kiristettyä tahtia.

Meidän lukuhaasteen ideana on, että kumpikin valitsee yhden kirjan ja me molemmat luetaan molemmat. Eli kun yhden kirjan lukuaikaa on kuukausi, niin yhteen “kierrokseen” menee kaksi kuukautta. Katotaan, jos saadaan mahdollisesti tiivistettyä tätä tahtia joskus. Mene ja tiedä. Ainut sääntö on, että minä en valitse mitään murhajuttuja, vaan luetaan jotain kevyttä ja kivaa. Sitten, kun ollaan luettu molemmat kirjat, istutaan teelle (viinille) ja keskustellaan kirjoista. Katsotaan nyt meneekö kirjoista keskustelu lopulta muuhun juoruamiseen, mutta tarkoitus on oikeasti keskustella kirjoista. Olen tosi innoissani tästä. En ole koskaan kuulunut mihinkään kirjakerhoon, joten tällainen lukuhaaste tuntuu kivalta.

Oma ensimmäinen lukuhaasteen kirjani on Marian Keyesin Aikalisä. En ole omasta mielestäni lukenut aiemmin Marian Keyesin kirjoja, mutta tämän perusteella voisin lukea niitä enemmän. Marian kirjoitustyyli on sellaista minulle sopivaa. Tiedättekö mistä puhun? Kun on joitain kirjailijoita, joiden teksti on ikään kuin ihan eri aaltopituudella omasi kanssa. Kun et varsinaisesti löydä kirjasta mitään vikaa, mutta lukeminen takkuaa silti. Minulle tällaisia kirjailijoita ovat Stephen King ja George R. R. Martin.

Aikalisä kertoo suoraan sanottuna neljänkympin kriisistä. Kirja alkaa siitä, kun Amyn aviomies ilmoittaa tarvitsevansa puolen vuoden aikalisän, mutta ei kuitenkaan aio jättää vaimoaan. Tämä kerrotaan jo takakannessa ja oli oikeastaan syy sille, miksi halusin ostaa kirjan. Itse elän vähän erilaista arkea kun kirjan päähenkilö Amy. Minulla on pienet lapset ja sen mukaiset huolet, mutta muuten henkilöhahmo on aika samaistuttava. Tiettyjä juttuja rinnastin myös omaan erooni ja eron jälkeiseen elämään, joten senkin puolesta kirja on omalle kohdalle aika osuva.

Jouduin tänään lähtemään kesken kaiken töistä, kun päiväkodista ilmoitettiin, että tytöt on kipeinä. Käytännössä se tarkoitti sitä, että haettuani lapset, aloin järjestellä meille aikaa koronatestiin. Ensinnäkin jonotin melkein pari tuntia, että sain yhtään ketään edes puhelimen päähän ja testiaika meni parin päivän päähän. En varsinaisesti hyppinyt riemusta. Mutta toisaalta, minkäs teet. En pääse jonojen ohi vaikka kuinka rukoilisin. Kuten ei kukaan muukaan. Testiin on pakko mennä julkisilla, koska lapset eivät millään jaksa kipeinä kävellä testipaikalle. Tytöt ovat onneksi innoissaan siitä, että saavat käyttää maskeja ja käsienpesussa he ovat onneksi itsekin tarkkoja. Lisäksi ajanvaraus ei ole ruuhka-aikaan.

Myönnän, että mielessä pyörii vähän väliä sama ajatus, kuin muilla pienten lasten ja ala-kouluikäisten vanhemmilla. Tätäkö tämä syksy tulee olemaan, kun päiväkotien ja koulujen koronasäädöksiä on tiukennettu. Lapsia käännytetään kotiin todella herkästi. Riittää, että nenä vuotaa. Siitä sitten taas koronatestiin ja miettimään, joko se arpa osui omalle kohdalle.

Ymmärrän tausta-ajatuksen jokaisen säädöksen takana, mutta kieltämättä tilanne vähän ahdistaa. Tällä kertaa omat tytöt olivat ihan oikeasti kipeinä. Mutta entä, jos ensi viikolla tytöt passitetaan kotiin allergisen nuhan vuoksi. Lehdissä kirjoitetaan jo lapsiperheiden ahdingosta ja lisääntyvistä poissaoloista lapsen sairastumisen vuoksi. Testijonot ovat tällä hetkellä pitkiä. Testiin pääsemisessä ja vastausten saamisessa menee aiempaa pidempään. Tämä lisää poissaolojaksoja.

Itseäni tämä ahdistaa entisestään, kun olen tällä hetkellä yksin vastuussa lapsista, jotka ovat luonani noin 80% ajasta. Luulen, että jokainen työssä käyvä, pienten lasten yksinhuoltaja allekirjoittaa tämän ahdistuksen. Pariskunnat voivat ainakin yrittää jakaa vastuuta, mutta yksineläjät ovat tilanteen kanssa aivan yksin. Se olen aina minä, joka lähtee hakemaan lapsia hoidosta ja on pois töistä. Jos poissaoloja tulee jatkuvasti, niin työnantajakin alkaa jo hermostua. Mikä sekin on omalla kantillaan ymmärrettävää. Väkisinkin sitä tulee mietittyä, että olisi mahtavaa, kun olisi joku, joka kantaisi vastuun kanssani ja olisi tyttöjen arjessa yhtälailla mukana.

Tilanne on ihan äärimmäisen hankala. Ja vaikka olenkin pääsääntöisesti se ihminen, joka uskoo kaiken lopulta järjestyvän, olen minäkin huolissani. Toisaalta, juuri nyt huolehtiminen ja murehtiminen ei auta mitään. On paremi mennä päivä kerrallaan.

Minä alan nyt näppäillä kauppatilausta tuohon lähimpään lähikauppaan ja toivon, että opin käyttämään tuota sovellusta. On minukin aika hypätä tähän ruuan tilaamisen ihmeelliseen maailmaan, koska en voi mennä noiden nuhanenien kanssa kauppaan.