On aika aloittaa tammikuun teema ensimmäisellä postauksella. Eli ne, joilla tämä on mennyt ohitse, tänä vuonna blogissani on joka kuukaudelle oma teemansa. Tammikuun teema on työ ja opiskelu. 

Ensimmäiseksi ajattelin vastata kysymykseen, miten minulla on lähtenyt sujumaan uudessa työpaikassani. 

Niille, jotka eivät syystä tai toisesta tiedä missä mennään, aloitin vajaat pari kuukautta sitten uudessa työpaikassa. Tarkoitus on, että viimeistelisin tässä työssä myös lähihoitajantutkintoni oppisopimuksella. Teen siis töitä hoitajana ja tällä hetkellä kehitysvammaisten kanssa. Haave olisi joskus jatkaa opintoja sairaanhoitajaksi ja pyrkiä töihin leikkaussaliin. Toistaiseksi, kun tytöt ovat näin pieniä, mennään kuitenkin tällä. Työpaikka on lähellä meidän kotia, mikä helpottaa suunnattomasti tätä arjen pyörittämistä. 

Ennen kuin aloitin uudessa paikassa, meidän piti tehdä miehen kanssa aika nopeasti suunnitelma siitä, miten tyttöjen päivähoitoa jatketaan. Aikaisemmin olen pystynyt aika hyvin, sekä viemään, hakemaan tytöt hoidosta. Nyt minulla alkaa aamuvuoro seitsemältä ja perhepäivähoitajan työaika alkaa samaan aikaan, joten oli pakko kehitellä uusi systeemi. Halusimme kumpikin pitää lapset perhepäivähoidossa, eikä päiväkodissa. Avomieheni on tuntityössä, joten hän pystyy vähän liu-uttamaan työaikaansa, kunhan se kahdeksan tuntia päivässä tulee täyteen. Sovimme, että minun aamuvuoroissani hän vie tytöt ja minä haen, iltavuoropäivinä sitten päinvastoin. 

Näillä on menty ja tämä on toiminut hyvin tähän asti. Iso kiitos mieheni pomolle, jolle tämä järjestely sopi. 

Mitä varsinaiseen työhön tulee, olen edelleen melko innoissani tästä. En siksi, että työ olisi jotenkin erityisen inspiroivaa tai upeaa. Sitä tämä lähihoitajan perustyö ei ole, mutta on siinäkin puolensa. Oma sietokyky kasvaa moneen asiaan, oma artikulaatiotaito kehittyy ja samoin kärsivällisyys. Parasta työssä ovat ehdottomasti työkaverit, joita kaipasin edellisessä paikassa. On huojentavaa, kun ympärillä on niitä, joiden kanssa voi puhua ja jotka tietävät, mistä puhutaan. 

Yhden ihanan huomion olen tehnyt. Meidän työpaikalla kiitetään aina työkavereita menneestä vuorosta. Ja se on ihanaa! 

Viihdyn työssä hyvin ja minut on otettu mahtavasti vastaan. Töitä riittää joka vuoroon ja välillä saa mennä aivan tukka putkella. Niissä vuoroissa tietää tarkalleen, mistä se oma palkka tulee. 

Silloin, kun aloitin lähihoitajakoulun, en todellakaan ajatellut päätyväni töihin kehitysvammaisten kanssa. Useamman vuoden ajan olen halunnut erikoistua sairaanhoitoon, mutta jotenkin elämä on vain vienyt tähän suuntaan. Ei tässäkään mitään vikaa ole. Kehitysvammaisten ja halvaantuneiden kanssa työskentely opettaa joka päivä arvostamaan omaa terveyttä. 

Mutta kyllä minulla edelleen veri vetää sinne sairaalamaailmaan ja sinne minä aion ajan kanssa tähdätä. 

Mitä ensimmäisistä kuukausista on jäänyt käteen? Useampi naurunryppy. Hämmennystä ja ihmetystä. Turhautumista ja iloa. Empatiaa. Siinä ehkä nämä tärkeimmät. Alku on mennyt hyvin. Nyt kun koulun kanssa saataisiin paperihommat kuntoon, niin sopimukseni voitaisiin muuttaa oppisopimukseksi. 

Watsappissa viesti mieheltäni; ”Joo ei ne väärässä oo.” Ja ketkä eivät ole väärässä; Työkaverini. Kerroin miehelleni, miten ihastuneita kollegani ovat esikoiseemme, jonka ovat muutamaan kertaan tavanneet. 

Söin lounaaksi keittoa, josta olin saanut kaadettua puolet ensin mikroon. Not my day. Hetki sitten tein kotona päivälliseksi spagettia ja jauhelihakastiketta. 

Nauroin meidän yksivuotiaalle taaperolle, kun hän hivuttautui mäkeä alas takaperin, vatsallaan. Sen sijaan, että olisi voinut laskea peppuliukua. Tutkimattomia ovat taaperon tiet. 

Hermostuin taaperolle, kun hän oli vetänyt neljä kertaa viikkaamani pyykit lattialle. En ole ylpeä tilanteesta, mutta niin kävi. Meidän pieni ymmärtää hienosti puhetta, mutta nyt kiellot menivät kuuroille korville. Ihanneminä olisi tietysti tarjonnut yksivuotiaalle muuta virikettä ohjaamaan mielenkiinnon pois pyykeistä. 

Barebels-patukka iltavuoroon, kun kiirettä piti ja sokerit olivat matalalla. 

Kerroin aikaisemmin sisustushepuleista, joilloin valkoinen lipasto siirtyi sohvan viereen ja sivupöytänä toiminut lasipöytä pääsi sohvapöydän kaveriksi. Sen lisäksi meillä siivottiin joulu pois, jonka myötä kodin ilme raikastui. 

Iinan postaus heidän kotinsa kevätsisustuksesta. Iinan koti on todella kiva ja ihan heidän perheensä näköinen. 

Suunnittelen nykyään paljon työpäiviä ja sitä, miten päivästä selviäisi kaikkein joutuisammin. Tunnen asiakkaita sen verran huonosti vielä, että organisoiminen on hankalaa, mutta kehityn koko ajan. Onneksi perehdytysjaksoni jatkuu edelleen, eikä minun tarvitse tuntea itseäni vielä konkariksi. Saan olla luvan kanssa vähän pihalla.