Miten ihana kesä meillä onkaan ollut tähän mennessä. Nyt on ollut juuri sopivassa määrin lämpöä, aurinkoa ja sadetta, eikä ole ollut liian kuuma. Keksin koko ajan syitä lähteä pihalle nauttimaan auringosta. Juuri nyt tuntuu myös siltä, että tuolle parvekkeelle on pakko keksiä jotain laudoituksen kaveriksi. Sen pitäisi olla jotain sellaista, joka mahtuisi tulevaisuudessa pienemmällekin parvekkeelle. Tämä seikka hankaloittaa melkoisesti tätä ulkotilan suunnittelua. Ajattelin kääntyä tässä asiassa Ikean puoleen. Sieltä löytyy taatusti jotain sopuhintaista ja sopivaa parvekkeen piristykseksi. 

En kuitenkaan aikonut kirjoittaa tällä kertaa parvekekalusteista, vaikka niillä aloitinkin. 

Ehdin blogilomallani miettiä aika paljon niin blogiani, kuin somea ylipäätänsä. En olisi vielä neljä vuotta sitten arvata, kuinka isoksi osaksi some muodostuisi omassa elämässäni. Minä, joka unohdin ennen facebookini kuukausiksi kerralla ja naureskelin instagramille. Niin se maailma ja oma ajatusmaailmakin muuttuvat. Ensimmäisen blogikokeilun jälkeen tästä toisesta tuli iso ja tärkeä osa elämääni. Rakastan kirjoittamisen ja kuvaamisen lisäksi vuorovaikutusta seuraajieni kanssa. Tämä on vain niin kivaa. 

Olen ollut jo pitkään todella tarkka siitä, millaisia blogeja ja sometilejä seuraan. Otan blogeja helposti kokeiluun blogilistalleni, mutta karsin armottomasti, jos sisältö ei sytytä riittävästi. Paras kanava blogien seuraamiseen on ehdottomasti Bloglovin. Lukemattomat postaukset pysyvät etusivulla kronologisessa järjestyksessä ja voin paneutua niihin aina, kun minulla on aikaa. Luen blogeja edelleen päivittäin, nykyään yhä enemmän tabletilta, kuin puhelimelta. Haluan nauttia blogeista samalla tavalla, kuin aikakausilehdistä. 

Arvostan blogeissa sitä, kun löytää itseään miellyttävän blogin, voi aina odottaa itselle mieluisaa sisältöä. Tarkoitan tällä sitä, että esimerkiksi sisustuslehtien sisältö voi olla todella vaihtelevaa numerosta riippuen. Välillä käsiin sattuu helmi, josta voi ammentaa loputtomiin inspiraatiota ja seuraavassa lehdessä ei ole välttämättä mitään itselle sopivaa. Hyvässä, tyylilleen uskollisessa blogissa, tätä ongelmaa ei ole. 

Instagramissa minulla on paljon tiukempi seula, sillä en halua feediini mitään sellaista, joka ei miellytä. Henkilökohtaisesti kiinnitän siellä ensimmäiseksi huomiota kauniisiin kuviin. Viihdyttävät storyt ovat toki kiva lisä, mutta minulle tämä on ehdottomasti paikka inspiroitua. Hieman samaan tapaan kuin Pinterest. 

Facebook minulla on edelleen oikeastaan vain siksi, että se on hyvä paikka markkinoida omaa blogia. Vietän todella vähän aikaa facebookissa, kun moni ryhmäkeskustelukin on siirtynyt sieltä watsappiin. 

Olen lomallani miettinyt paljon sitä, millaista sisältöä haluaisin tuottaa. Sitä kautta mietin myös, millaista sisältöä itse mieluiten luen. Blogeissakin arvostan suuresti kauniita kuvia. Mutta en pysty seuraamaan sellaista blogia, joka on pelkkiä kauniita kuvia. Täytyy olla muutakin sisältöä. Aiheiden ei tarvitse olla aina kaikkein syvällisimpiä, pinnallisetkin jutut kelpaavat. Arvostan persoonallista kosketusta kirjoittamiseen. Tekstistä puuttuu kaikki äänensävyt, ilmeet ja eleet. Joten on ilahduttavaa lukea tekstejä, joista paistaa kirjoittajan persoona. 

Tyylillisesti seuraan eniten sisustuspainotteisia lifestyleblogeja. Suosikeikseni on noussut erityisesti ne, joiden kirjoittajalla on myös pieniä lapsia. Vaikka lapset eivät olekaan blogin pääaihe, ne tarjoavat minulle tiettyä samaistumispintaa. Jokainen pienen lapsen äiti tietää mitä tarkoittaa kun lapsi vetää itku-potku-raivarit täydessä bussissa ja sisustaja äiti tietää mitä on, kun lapsi heittää bologneselautasen villamatolle. Vaikka kaipaankin välillä vertaistukea, en kaipaa joillekin perheblogeille ominaista inhorealismia. Sitä meiltä löytyy ihan riittämiin täällä kotonakin. 

Tiettyä realismia on tietysti hyvä olla. Vaikka en kaipaakaan kuvia keittiöistä, joissa tiskit lojuvat pöydillä, olen hylännyt listaltani esimerkiksi sellaisia sisustusblogeja, joissa joka postausta varten on joko uusi matto tai lipasto tai sohva. Pyrin itse sisustamaan mahdollisimman aikaa kestävästi. Meillä ei vaihdeta huonekaluja, kuten sukkia, joten sellaiset kanavat ovat aiheuttaneet minussa selkeän vastareaktion. 

Tarttumapintaa pitää olla. Elämä ei ole pelkkää ruusuilla tanssimista ja minusta on aina yhtä hienoa, kun bloggaajat kirjoittavat vastoinkäymisistään. Tiedän itse, kuinka vaikeaa on julkaista jotain todella henkilökohtaista. Vaikeista asioista kirjoittaminen saattaa antaa jollekin toiselle äärimmäisen tärkeää vertaistukea. Pintapuolisesti blogeissa näkyy paljon sitä siistittyä pintaa, joten on virkistävää, kun kirjoittaja tarttuu välillä myös niihin heikkoihin kohtiin. Jokaisen postauksen ei kuitenkaan tarvitse olla hillitöntä draamaa. 

Sisustamisen, sekä perhe-elämän lisäksi luen mielelläni asumisesta, tyylistä, ruuasta ja kosmetiikasta. Enkä seuraa pelkästään pienten lasten äitejä, joilla on nätti koti. Seurantalistaltani löytyy myös uskomattomia yrittäjänaisia, sinkkuja, pluskokoisia, hoikkia ja löytyypä sieltä myös yksi New Yorkissa asuva homomieskin. Yrittäjäjutut kiinnostavat, koske ne haastavat omaa perusduunarin ajatusmaailmaani. Tyylivinkkejä löydän kaiken kokoisilta bloggaajilta. Kosmetiikassa kuulen mielelläni kokemuksia ja suosituksia. 

Olen kirjoittanut ennenkin siitä, että minulle blogit ovat viihdettä ja hengähdystauko omasta arjestani. En halua silmieni eteen sellaista sisältöä, joka ärsyttää tai harmittaa minua. Ehkä tämän vuoksi facebook tai erilaiset keskustelufoorumit eivät ole koskaan sykähdyttäneet minua. Esikoista odottaessani kokeilin jotain äitien foorumia, mutta luikin nopeasti karkuun, kun säikähdin lynkkausmeininkiä. Facebookissa sama homma. Inhoan sitä passiivis agressiivista viestintää ja sitä, että kysymyksiin voidaan vastata arvostelemalla. Ei ole minun juttuni. Olen kokenut antoisampia keskusteluhetkiä blogien kommenttibokseissa. Ja Yodeliin en halua edes liittyä. 

Heippa, pitkästä aikaa. Tässä on nyt hetki lomailtu ja otettu pientä etäisyyttä blogiin. Nyt yritän varovaisesti verrytellä sormia ja ravistella ruostetta jäsenistä. Muutamassa viikossa ehti tulla jo ikävä kirjoittamista. Mutta täytyy sanoa, että ensimmäisenä viikkona en halunnut edes ajatella blogia. Olin onnistunut ajamaan itseni täysin jonkin ratkaisevan pisteen yli. Olin aivan lukossa. Ja täytyy myöntää ettei kimppuuni hyökännyt nettikiusaaja ainakaan auttanut asiaa. 

Tauon pitäminen oli pyörinyt päässäni jatkuvasti viimeisinä päivinä ennen päätöksen tekemistä. Lopulta, kun päätin pistää läppärin kannen hetkeksi kiinni, olo oli huojentunut. 

Mikä tuntui todella ikävältä, koska rakastan bloggaamista. Se on minulle tärkeä tapa tuoda esiin luovuuttani ja on ehdottomasti pitkäikäisin projektini. Jos ei lasketa mukaan yhtä isoksi venähtänyttä roolipeliprojektia nuorempana. En halua, että siitä tulee pakko pullaa. Varsinkin, kun tämä on minulle edelleen harrastus, eikä työ. Alan ymmärtää mitä ammattibloggaajat tarkoittavat puhuessaan siitä, kuinka haastavaa on kun työ ja vapaa-aika sulautuvat niin täysin. Tästä syystä pieni breikki tuntui enemmän, kuin vain tarpeelliselta. 

Mutta se on ihmeellistä, miten luovuus alkaa virrata todella nopeasti, kunhan antaa itsensä tylsistyä. Vaikka kirjoittaminen ei heti inspiroinut, niin aloin piirtää. Luovuus löytää selkeästi jonkun kanavan, jota kautta pääsee ulos. Toivon, että osaisin jatkossa antaa tilaa niin bloggaamiselle, kuin piirtämisellekin. 

Samaan aikaan mieleeni alkoi tulvia myös postausideoita ja aiheita, joista haluan kirjoittaa. Kameran kanssa olen oikeastaan heilunut koko ajan enemmän tai vähemmän. Toki on ollut myös niitä päiviä, kun se on saanut lojua rauhassa kaapissa. Pikku hiljaa kirjoittaminenkin alkoi tuntua luonnollisemmalta. Aloin hiljakseen kirjoittaa ajatuksia varovaisesti ylös ja luonnostella joitain postauksia. Ajattelin silti lomailevani vielä jonkin aikaa. Palaisin sitten, kun ajatus bloggaamisesta tuntuisi taas luonnolliselta.