Mä oon kolmekymppinen… 

Tämä tuntuu aivan uskomattomalta. Ei pahalta, mutta uskomattomalta. En koe olevani sellainen keski-ikäistynyt täti, jollaiseksi kuvittelin itseni ollessani viisitoista. Jokainen teini taitaa kauhistella vanhenemista ja muistaakseni moni ajatteli nimenomaan kolmekymppistä jo aivan ikäloppuna. Vaikka joku ystävistäni sanoi, että 35-vuotiaaksi ollaan vielä nuoria aikuisia ja sitten vasta aikuisia. 

En koe potevani vielä minkäänlaista ikäkriisiä. Päin vastoin koen olevani loppujen lopuksi todella onnellinen. Ne asiat, joilla on todellista merkitystä, ovat elämässäni hyvin ja siitä olen onnellinen. 

Itseasiassa, minulla ei ole kovin kummoisia ajatuksia kirjoitettavanani tästä aiheesta. Ajattelin, että pakkohan minun on aiheesta jotain kirjoittaa. Pyöreät ovat kuitenkin aina merkittäviä lehtiä elämässä. Mutta ihan oikeasti, juuri nyt ajatukset ovat aika tyhjät. En pode kriisiä, enkä koe jääneeni mistään paitsi. Siirryn todella zeninä elämäni seuraavalle vuosikymmenelle.

Ihanaa sunnuntai-iltaa! Täällä lapset ovat kotiutuneet mummilasta ja voi pojat, miten asuntoon tuli paljon ääntä kerralla. Ehdin jo tottua hiljaisuuteen ja unohtaa, miten paljon ääntä meidänkin tytöistä lähtee. 

Oli ihanaa saada murut kotiin. Ikävä oli kova, vaikka oltiin erossa vain yksi yö. Viimeiset tunnit ennen tyttöjen kotiutumista vilkuilin kelloa ja kuulostelin ulko-ovella, kuuluuko rapusta ääniä. Kun avasin oven, kuopus nosti heti kädet ylös ja kiljaisi iloisena: ”Äiti.” Esikoinen kertoi, miten mummi ole leiponut heille sen mansikkakakun, mitä hän oli niin kovasti toivonut. Ilmeisesti viikonloppu oli oikein onnistunut. 

Nyt kumpikin nukkuu jo. Esikoinen rauhoittui omaan sänkyynsä ja kuopus minun syliini, kun oli ensin vetänyt tyhjentävät väsymys/ikävä raivarit. Nyt hän nukkuu tuossa minun vieressäni sohvan divaanilla, koska äidin pitää olla kosketusetäisyydellä. Muuten tulee unesta huolimatta itku. Vaikka kivaa oli ollut, selvästi ensimmäinen yö erossa, on ollut pienelle rankka. 

Meidän pikniksuunnitelmat kirjaimellisesti vesittyivät tänään. Sovimme, että yrittäisimme keksiä jotain muuta myöhemmin. Joten olen tänään vain rentoutunut, rauhoittunut ja tapellut tökkivän Lightroomin kanssa. Ohjelmassa tuskin on mitään vikaa, minä vain tarvitsen uuden koneen. Eräs tuttuni vilkaisi konettani viime kesänä ja nauroi sille. Olisin ehkä ymmärtänyt vähemmälläkin, että konevanhus on parhaat päivänsä nähnyt. Lopulta sain Lightroomin taas toimimaan. Lisäksi nukuin kahdentoista tunnin yöunet, mitä ei ole varmasti tapahtunut ainakaan pariin vuoteen. Ne tulivat todella tarpeeseen. 

Nyt odotellaan enää isiä kotiin työreissulta. 

Tänään on muuten viimeinen iltani kaksikymppisenä. Huomisesta lähtien ikäni alkaa kolmosella. Hui. Vielä en ole huomannut kriisinoireita ja toivon ettei niitä tulisikaan. Olen tässä kaksikymppisenä ehtinyt kriiseillä aivan riittävästi.