Minun piti julkaista tämä vähän myöhemmin helmikuun puolella. Mutta yllättäen teksti kirjoitti itse itsensä, enkä vain voinut jättää julkaisematta tätä. 

No filter-podcastin viimeisessä jaksossa puhuttiin itsekriittisyydestä ja heitettiin ilmoille #positiivisuushaaste. On nimittäin totta, että me ihmiset sorrumme todella usein itsekriittisyyteen ja sellaiseen alemmuudentunteessa rypemiseen. 

Ennen, kuin kerron missä asioissa olen hyvä, todella hyvä ja erinomainen, niin kerron yhden jutun missä tunnen huonommuutta. 

Yksi asia mikä pyörii usein mielessäni, joka ahdistaa ja millä ei ole oikeastaan väliä. Hieman huvittavaa tässä on se, että asia ahdistaa minua silloin, kun ajattelen blogiani. Muuten olen asian kanssa ihan sinut. Teistä osa varmasti nauraa, kun kerron mikä se on. Tarkoitan nimittäin nyt ikääni. Täytän kesällä kolmekymmentä ja koen olevani tässä blogiskenessä niin vanhus, kuin olla ja voi. Ihan kuin olisin kuusikymppisenä lähtenyt opiskelemaan kokonaan uutta alaa, josta minulla ei ole minkäänlaista kokemusta entuudestaan ja minun pitäisi olla heti mestari. 

Lähes kaikki ihailemani vaikuttajat ovat minua nuorempia ja jo todella menestyneitä. Välillä mietin, että menikö tämä juna minun osaltani jo. Ensinnäkin, ketä kiinnostaa kolmekymppisen mammaihmisen höpötykset? Miten minä voisin menestyä tällaisella alalla, kun kaikki pitäisi osata jo heti. Niillä muilla on ollut niin paljon enemmän aikaa treenata, kun ne ehtivät mukaan kelkkaan jo silloin ihan alussa. Mietin mitä kaikkea olisin voinut saavuttaa jo, jos olisin aloittanut kymmenen vuotta sitten. 

Kaiken lisäksi muut ovat ehtineet kehitellä taitojaan ihan kaikessa jo monen vuoden ajan. Minä alan nyt vasta ymmärtää valokuvaamisen ja editoinnin päälle. Stailaamisesta ei kannata vielä edes puhua. Mutta hitto, kun pitäisi olla jo ihan pro, jos mielii mukaan gameihin. Myöhästyin niin pahasti junasta, ettei tosikaan. 

Pääsääntöisesti uskon siihen, että pääsen junaan mukaan, kunhan teen vain kovasti töitä. Ikä ei ole mikään este. Tiedän myös bloggaajia ja vaikuttajia jotka tekevät upeaa uraa ja ovat minua vanhempia. Ei se ikä, vaan ne muut tekijät. Teen neljättä vuotta tätä hommaa ihan valtavalla intohimolla ja palolla ja uskon, että jonain päivänä se kantaa hedelmää. Kehitän itseäni koko ajan, mutta olen opetellut tuntemaan omat rajani ja voimavarani. En minäkään kaikkeen pysty, mutta moni asia on mahdollinen. 

Päätin jo pitkän aikaa sitten vähän himmata ja lopettaa sellaisen täydellisyyden tavoittelun, johon omat resurssini eivät yksinkertaisesti riitä. Sen sijaan menen ja teen asiat omalla tavallani, sekä omilla resursseillani. 

Nyt positiivisuushaasteen hengessä kerron itsestäni kolme asiaa. Kerron yhden asian jossa olen hyvä, todella hyvä ja erinomainen. 

Viikko on kulunut aika leppoisasti. Minusta alkaa tuntua, että alan olla viimein osa meidän työyhteisöä. Se on mukava tunne. Enkä ole enää edes uusin tulokas. Pääsin alkuviikosta perehdyttämään, mikä oli aika jännittävää. Minua on vaivannut pitkään tunne siitä, että olen vain harjoittelijana, enkä työntekijänä. Mutta nyt olen viimein päässyt hiljalleen yli kyseisestä tunteesta. Liekö tämä sitä huijarisyndroomaa. Myös talon rutiinit ja asiakkaat alkavat olla viimein tuttuja. Enää en palloile kerrosten välillä etsimässä oikean asiakkaan ovea. Tietysti opin edelleen koko ajan uutta, mutta on tämä jo selkeästi helpompaa. 

Viikon paras hedelmä: Ostin maanantaina kokeilumielessä lähikaupasta muutaman sweetien. Kaupassa kuvailtiin näitä hedelmiä makeiksi greipeiksi. Maisteltiin niitä samana iltana tyttöjen kanssa ja minä, sekä Little E ihastuimme niihin. Pikkusisko ei tästä uudesta makuelämyksestä juurikaan välittänyt. 

Viikon paras kirppislöytö: Tein löytöni taas Zadaa-sovelluksella, mutta tällä kertaa lasten puolelta. Olen jo pitkään ihastellut Gugguun jumpsuitteja, mutta en ole ollut valmis maksamaan niiden täyttä hintaa. Pihi, kun olen. Sitten satuin sattumalta löytämään kyseisen merkin vaaleanpunainen jumpsuitin Zadaasta ja todella kohtuulliseen hintaan. En lopulta voinut olla ostamatta. 

Meillä ei ole ollut tällä viikolla toimivaa ilmastointia, sillä ilmeisesti talven paukkupakkaset ovat olleet liikaa ilmastointikoneistolle. Mieheni (joka on koulutukseltaan ilmastointiasentaja) piti minulle pitkän luennon mahdollisesti tapahtuneesta ja viasta, mutta en ymmärtänyt siitä puoliakaan. Joka tapauksessa, viikolla yritettiin kestää huonoa sisäilmaa ja tuulettaa mahdollisuuksien mukaan. Mutta ikkunoiden selällään pitäminenkään ei auttanut. Sisälle tuli vain kylmä. 

Nyt kun tätä kirjoitan, ilmastointi toimii taas ja tilanne on normalisoitunut. Onneksi. Ja onneksi asutaan kerrostalossa, jossa huoltoyhtiö hoitaa tuollaiset jutut. Niin helppoa. 

Viikon yllättävin ehdotus: Sain sähköpostin, jossa tiedusteltiin mielenkiintoani osallistua tosi-tv-ohjelmaan. Etsivät ohjelmaan kuulemma bloggaavaa äitiä, jolla olisi tuoreet näkemykset kasvattamisesta. Kysely tuli täysin puskista. En edes tiennyt, että tekijät etsivät aktiivisesti ehdokkaita. Kieltäydyin kuitenkin kohteliaasti kunniasta, sillä kyseinen formaatti ei ehkä ollut minua varten. Mutta, jos Haluatko miljonääriksi-ohjelman tiimi kaipaa kisaajia, niin i’m in. 

Viikon paras löytö: Löysin meidän lähi-Lidlistä kuopukselle aivan ihanan valkoisen neuletakin. Olen kuullut hehkutusta Lidlin lastenvaatteista ja siksi päätin ostaa tämän luomupuuvillaisen neuleen. Tällä hetkellä muutaman euron neule vaikuttaa todell hyvältä löydöltä. 

Olen tällä viikolla käynyt läpi kuopuksen vaatteita. Kaivanut esiin isomman koon ja viikannut pienemmät säilöön tulevaa varten. Samalla olen kysellyt Little B:ltä, kuka antoi hänelle luvan kasvaa niin kamalan nopeasti. Se on aina yhtä haikeaa pakata se pienempi koko huolellisesti laatikkoon. Siinä pakkaa samalla laatikkoon yhden ainutlaatuisen aikakauden. Toki lasten kasvaminen tuo elämään paljon uutta ja ihanaa. 

Me keskustelimme tässä samalla myös vauvoista. Meidän molempia tyttöjä kiinnostaa nyt vauvat ihan todella paljon. Kumpikin leikkii päivittäin omalla nukkevauvallaan ja hoitaa sitä. 

Viikon paras facebookryhmä: Harmiteltuani ääneen sitä, ettei minulla ole omaa villasukkamummoa, minulle vinkattiin facebookin villasukkaryhmistä. Aionkin nyt tilata itselleni kahdet villasukat joltain innokkaalta käsityöläiseltä. 

Viikon paras dokkari: Tämä tuli Yleltä ja satuin olemaan täysin sattumalta telkkarin ääressä. Prisma: Vauvojen maailma on kolmiosainen dokumenttisarja, jossa tutkitaan vauvoja ja taaperoita uraauurtavalla tavalla. Minä näin kakkososan, joka oli niin mielenkiintoinen, että pakko katsoa myös kaksi muuta osaa. Tarkistin, että nämä löytyvät myös Areenasta.