Kumman vanhemman sukunimi lapselle?
2Me ollaan kumppanin kanssa keskusteltu ajatuksen tasolla siitä, kumman sukunimen meidän mahdollinen yhteinen lapsi saisi. Kummallakin on oma mielipiteensä asiasta. Kumppanini mielipide on niin sanotusti perinteisempi, eli lapselle isän sukunimi tai yhdistelmäsukunimi. Itse inhoan yhdistelmäsukunimiä, joten koen sen vaihtoehdon olevan poissuljettu. Minä puolestani ajattelen, että koska minä olen se, joka käy läpi riskiraskauden ja ehkä myös taas sen riskisynnytyksen, eli teen kaiken varsinaisen työn, lapsen nimi olisi minun sukunimeni.
Sukunimen lyhyt historia
Minulle ei mene läpi se perustelu, jota iso osa käyttää: ”Kautta aikojen on lapsi saanut isänsä nimen.” Itseasiassa näin on ollut nippa nappa sata vuotta. Sukunimilaki, jonka mukaan kaikilla pitää olla sukunimi on asetettu vasta vuonna 1920. Siinä ei kuitenkaan otettu kantaa lapsen sukunimeen. Ja vasta vuonna 1929 on asetettu avioliittolaki, jossa sanotaan että aviottoman lapsen sukunimi on äidin sukunimi. Lapsi voi saada isänsä sukunimen vain avioliiton kautta tai isän tunnustaessa lapsen. Minä itse olen saanut äitini sukunimen syntyessä. Sukunimeni muutettiin vanhempieni mennessä naimisiin.
Sitä ennen sukunimi on ollut tärkeä aseman todistaja. Aatelisnainen on pitänyt oman sukunimensä osoittaakseen, mistä suvusta on tullut ja osoittaakseen oman sukunsa tuen aviomiehensä asemalle.
Eli lapset eivät ole saaneet kautta aikojen isänsä sukunimeä. Se on melko moderni keksintö.
Seuraajien ajatuksia
Kysyin stooreissa seuraajieni ajatuksia aiheesta ja siitä, millaisiin ratkaisuihin heillä on päädytty. Sain ihan todella paljon vastauksia. En ehtinyt Instagramissa edes kaikkiin vastaamaan, mutta jaan nyt muutamia vastauksia täälläkin.
”Me ollaan naimisissa mutta halusin pitää oman sukunimeni. Meidän lapsella on isänsä sukunimi. <3 ”
”Mä olin joskus sitä mieltä, että tottakai miehen sukunimi kun oltiin naimisissa. Nyt lapsia on viis ja neljällä viidestä eri sukunimi. Eli ei siis mitään väliä loppuviimein.”
”Esikoisella isän ja kadun etten taistellut enemmän. Kahdella muulla mun ja mies otti sen kans.”
”Mun lapsilla isänsä, koska se oli hänelle tärkeämpää. Mut yhdessähän se on päätettävä.”
”Se kumpi sopii kauniimmin nimeen tai on lapselle helppo (Esim. Ettei tarvitse tavata nimeä).”
”Mun sukunimi, ei oltu naimisissa ja oma on harvinaisempi.”
”Oma sukunimi tai sitten yhdistelmä. Pidän omasta sukunimestäni enkä perusta tuosta perinteestä.”
”Meillä äidin sukunimi, koska isällä hankala ulkomainen nimi.”
”Mun lapsilla on isänsä sukunimi, koska en pidä omasta sukunimestäni.”
”Isä sai tahtonsa läpi etunimestä ja lapsi sai sitten äidin sukunimen.”
”Mä otin miehen sukunimen, kun mentiin naimisiin joten lapselle tulee sama.”
”Ollut aina sitä mieltä, että mun nimi. Mutta lapsen isällä niin kiva nimi, että pyörsin vakaan päätökseni.”
”Meille asialla ei ollut merkitystä. Pidin oman sukunimeni, lapsilla minun sukunimi.”
”Mä valitsin etunimet, isältä sukunimi, harvinainen. Isä kuoli, lapset onnellisia isän sukunimestä.”
”Mä antaisin kivemman kuuloisen tai harvinaisemman.”
Kerron sitten joskus aikanaan, mihin ratkaisuun me lopulta päädytään. Tällä hetkellä vahva vaihtoehto on se, että meidän lapsi saisi sen isänsä sukunimen, mutta minä päätän sitten etunimistä. Mutta aika näyttää. Toistaiseksi tämä ei ole oikeasti edes ajankohtainen keskustelu.
-Jenni
KUVAT: Mun muru / EDITOINTI: Minä
Seuraa minua: Instagram / Facebook / Tiktok
Muut tilini: @bmhinterior / @elise_visuals / @plustyylit
LUE MYÖS
Ajatuksia uusperheestä
Me elämme jännittäviä aikoja, erityisesti lasten osalta. Kuten olen keronut, puhumme ja suunnittelemme kumppanini kanssa yhteen muuttoa. Eli meidän uusperhe alkaa tässä todella muodostua. Enää me ei olla ihan vain pelkästään tyttö- ja poikaystävä, vaan koko ajan enemmän ja enemään uusperhe. Tarkoitus on nyt viettää koko ajan enemmässä ja enemmässä määrin aikaa yhdessä, nelistään. Lapset saavat totuttautua kumppaniini ja siihen mitä tulevaisuus ehkä olisi.
Uuspeheen kasvatti
Minä olen uusperheen kasvatti. Vanhempani erosivat minun ollessani yhdeksänvuotias. Hyvin pian toisella vanhemmallani oli uusi kumppani ja joitain vuosia erosta, myös toinen heistä löysi oman kumppaninsa. Sain elämääni siis aika nuorena bonusvanhempani. Olin kolmetoistavuotias, kun kolmas pikkuveljeni syntyi. Lopulta niitä pikkuveljiä siunaantui se seitsemän. Nuormman kanssa meillä on ikäeroa kahdeksantoista vuotta.
Näin aikuisena voin vain sanoa olevani onnellinen perheestäni. Vanhempien eroon liittyi tietysti sitä surua kun perhe ei ollut enää ”ehjä”, mutta me lapset sopeuduttiin. Ja varmaan osittain sen vuoksi, että toinen vanhempi löysi todella nopeasti sen uuden kumppanin, toiveet vanhempien yhteenpaluusta eivät olleet oikeastaan realistisia. Minulla on ollut vuosia elämässäni neljä välittävää ja rakastavaa aikuista, mikä oli rikkaus. Kun äidin kanssa hiersi, niin bonusäitini pystyi tarjoamaan minulle tukea, mikä oli onni. Samoin, kun isä asui kaukana, minulla oli bonusisäni, joka kesti sitä tunteiden tuiverrusta ja otti minun tunnemyrskyni vastaan. Samalla hän oli se, joka kuskasi minua tarvittaessa milloin teatterille ja milloin seurakunnalle.
Kuten sanottu, koin olevani onnekas.
Nyt minun lapseni ovat siinä tilanteessa, että heidän elämäänsä on tullut kaksi uutta aikuista. Yksi molempiin koteihin. Oma kumppanini alkaa nyt viettämään yhä enemmän ja enemmän aikaa tällä meidän kanssa, jotta sopeutuminen helpottuisi vähän. Enkä voi olla ajattelematta, miten onnekkaita lapseni ovat.
Meidän vahvuudet
Minun ja kumppanini vahvuuksia on ehdottomasti meidän avoin keskustelusuhde. Me pystytään puhumaan aivan kaikesta ja uskon, että sillä me päästään pitkälle. Väitän, että sama pätee lapsiin. Minulla ja lapsilla on omasta mielestäni hyvä ja avoin suhde. Pystytään puhumaan kaikesta ja minun tavoitteeni on oikeasti vastata heidän kaikkiin kysymyksiinsä rehellisesti ja lasten tasoisesti. Arki on välillä todella hektistä, mutta silti aina kun siltä näyttää ja usein kyllä muutenkin, pysähdyn ja otan aikaa lapsilleni. Harvoin on niin kiire mihinkään etteikö olisi oikeasti mahdollista pysähtyä ja kuunnella lasta. Aikuisten yhteen muutto, vaikka uskon sen tuovan pelkästään positiivisia asioita heidän elämäänsä, on silti todella iso asia. Yritän olla heidän tukemaan mahdollismman paljon.
Uusperhe vai bonusperhe?
Tämä uusperheiden termistö on ollut murroksessa viime aikoina. Meillä, minä puhun uusperheestä, koska se tuntuu itselleni kaikkein luontevimmalta. Aika vähän kuitenkin käytän termiä arjessa. Toki tilanne voi muuttua, kun asumme yhdessä kumppanini kanssa.
Mutta sen sijaan puhun meidän uusista kumppaneista ruotsalaisittain bonus-etuliittellä. Eli puhun bonusisästä ja -äidistä. Olen itse käyttänyt nuorempana äitipuoli ja isäpuoli nimityksiä, mutta nykyään ajattelen, että niillä on vähän negatiivinen viba. Kaikissa saduissa äitipuoli on lapsille nimenomaan se ilkeä äitipuoli. Liekö johtuu tästä. Bonus-etuliite on itsestäni positiivisempi. Koska kaksi välittävää aikuista lisää lasten elämässä, on pelkkää bonusta. Samoin ne bonussisarukset.
Summasummaarum, eli isoja asioita tapahtumassa. Mutta mä uskon vakaasti, että näistä selvitään hyvällä keskustelulla ja ajoittaisella pysähtymisellä. Luin, että uusperheen varsinaiseen muodostumiseen ja sopeutumiseen menee peräti viisi vuotta, joten tämä rupeama on vasta alussa.
-Jenni
Seuraa minua: Instagram / Facebook / Tiktok
Muut tilini: @bmhinterior / @elise_visuals / @plustyylit