Mitä minulle ja meille kuuluu juuri nyt
0Heipä hei. Halusin kirjoittaa pitkästä aikaa rauhassa kuulumisia teille. Istun parhaillaan kotona yhden nuhanenän kanssa, jolla on tällä hetkellä ilmeisesti hyvät leikit lastenhuoneessa. Ainakaan minulla ei ollut lupaa mennä huoneeseen äsken häiritsemään leikkejä. Kumppanini lähti hetki sitten töihin ja isompi lapsi on koulussa. Eli hyvin perus arkea.
Tämä arki alkoi vajaa kaksi viikkoa sitten melkoisella rytinällä. Ainakin minusta tuntui siltä. En vain ehtinyt mukaan tai oikeammin mun pää ei ehtinyt mukaan.
Oireileva ahdistuneisuus
Eilinen ja oikeastaan viimeiset pari viikkoa ovat olleet aika rankkoja. Lähinnä minu oireilevan ahdistukseni vuoksi. Ilmeisesti lapsen koulun aloitus, yhteenmuuttosuunnitelmat, oma koulu ja muutama oirehtiva trauma, olivat liikaa ahdistukselleni ja se alkoi oireilla. Suurin osa muutoksista on toki hyviä muutoksia, mutta ahdistuneisuushäiriöisellä myös positiiviset asiat saattavat aiheuttaa ahdistuksen pahenemisen. Tiedän, että oma oloni rauhoittuu ja tasoittuu taas ajallaan, mutta hetken aikaa on taas tosi rankkaa.
Eilinen oli erityisen rankka. Olin kotona kuin zombie ja kumppanini taisi kysyä minulta moneen kertaan, onko kaikki hyvin. Kaikki oli periaatteessa hyvin. Päivän ahdistuneisuus oli vain uuvuttanut minut niin, että kärsin järkyttävästä päänsärystä ja vaelsin kotona, kuin zombie. Plus itkin ihan kaikelle.
Positiivista tässä on se, että osaan taas itse aktivoitua sen suhteen, että haen itselleni hoitoa. Olen monessa mielessä sellainen ”poissa silmistä, poissa mielestä”-tyyppi, joten hyvällä jaksolla en osaa ajatella sitä, että keskusteluapu saattaisi esimerkiksi ennalta ehkäistä olon pahenemista tälle tasolle. Eli nyt kun ahdistus on taas mielessä, yritän saada itselleni jonkin jatkuvan avohoidon palvelun, koulupsykologin lisäksi. Koska ei se ole kenenkään edun mukaista, että olen noin puolen vuoden välein kuukauden päivät toimintakyvytön pahentuneen ahdistuksen vuoksi.
Mitä muuta kuuluu?
Vaikka ahdistus on haukannut ison osan voimavaroistani, niin muutenhan meillä menee aika hyvin. Esikoisen koulu on lähtenyt sujumaan ilman isompia ongelmia. Lapsi on toki todella väsynyt iltaisin, mikä kuuluu asiaan. Olen yrittänyt tukea häntä ja sanoittaa hänelle myös sitä, että on tavallista olla iltaisin väsynyt koulupäivän jälkeen. Esikoinen tuntuu ymmärtävän tätä hyvin ja sanoittaa tuntemuksiaan myös itse.
Myös nuorempi lapsi kriiseilee hieman uutta viskariryhmää ja sitä, että sisko ei olekaan enää samassa talossa hänen kanssaa. Ja tämä sopeutuminen tuntuu ottavan erityisen koville. Onneksi uudessa ryhmässä on vanhoja, tuttuja aikuisia ja kavereita. Kuulemma siellä on kehittynyt jo pieni kaveriporukka, jossa he touhuavat kaikkein mieluiten. Meidän päiväkodin aikuiset on kyllä niin ihania ja supereita, että en ole yhtään huolissani kuopuksesta, vaikka tässä pientä sopeutumiskriisiä onkin ollut.
Vaikka päiväkoti ei ole ainoa asia, johon pienen ihmisen pitää sopeutua, kun kumppanini viettää yhä enemmän ja enemmän aikaa meidän akssa saman katon alla.
Uiminen osaksi arkea
Olen niin ylpeä siitä, että olen saanut ujutettua uimisen ja vesijumpan osaksi arkea. Tajusin, etät meidän asumisrytmillä saan mahtumaan arkeen uimisen ainakin kerran viikkoon, mikä on ihan huippua ja aion pitää siitä kiinni. Uiminen on mulle todellinen henkireikä. Se helpottaa monesti ahdistusta ja on ainoa liikuntamuoto, josta jaksan oikeasti innostua. Tästä syystä haluan saada sen säännölliseksi osaksi omaa arkeani.
Päästiin viikonloppuna myös treffeille kumppanin kanssa. Tai pikemminkin valokuvausreissusta muotoutui treffit ihan vahingossa. Lähdettiin keskustaan, käytiin syömässä ja käveltiin Töölönlahden rantaa pitkin. Lopulta myös kuvattiin, sillä kumppanini haluaa auttaa minua tässä mitä teen ja helpoin tapa auttaa on opetella käyttämään minijärkkäriäni. Arvostan tätä avuntarjousta aivan valtavasti. Jo senkin takia, että hän sanoi ennen kuin oltiin ensimmäistä kertaa tavattu, että häntä on turha pyytää kuvaamaan mitään. : D Niin se mieli muuttuu.
Kaiken kaikkiaan minulle kuuluu hyvää. Saan ahdistuksen kuriin, tiedän sen ja muutenkin asiat järjestymään sen suhteen.
-Jenni
KUVAT: Mun muru / EDITOINTI: Minä
Seuraa minua: Instagram / Facebook / Tiktok
Muut tilini: @bmhinterior / @elise_visuals / @plustyylit
LUE MYÖS
Xplora kellopuhelin ekaluokkalaiselle
Meidän perheessä on edessä todella iso merkkipaalu. Esikoiseni aloittaa ensimmäisen luokan ja näin koulutaipaleensa. Ihan uskomatonta! Voin kertoa, että tässä on vierähtänyt kyynel jos toinenkin tämän äidin poskelle. (Tähän kaikki kliseet ajan kulumisesta.) Vaikea sanoa, kumpi jännittää koulun alkua enemmän, äiti vai lapsi. Nimittäin, jos äidin suunnalla on ollut havaittavissa tietynlaista herkkyyttä, niin on tulevan koululaisenkin suunnalla ollut havaittavissa räjähdysherkkyyttä. Mikä on täysin ymmärrettävää. Onhan tuleva muutos ennen kaikkea iso juurikin tuolle pienelle koululaiselle.
Olen ennenkaikkea ylpeä tuosta upeasta, herkästä, älykkäästä, utealiaasta ja tarkasta lapsesta. Mutta samaan aikaan olen huolissani ja jännittynyt siitä, miten kaikki lähtee lopulta sujumaan. Ollaanhan me laajennettu vuoden ajan hänen reviiriään ja vastuutaan pikku hiljaa, mutta jotenkin tuleva tuntuu silti aimo harppaukselta pienelle ihmiselle.
Reviirin laajentumiseen liittyy vahvasti myös yhteydenpito lapsen kanssa. Kun lapsi ei ole ihan koko ajan siinä omien silmien alla, yhteydenpidon pitää toimia.
Xplora kellopuhelin ensipuhelimeksi
Siitä on useampi vuosi, kun ihan ensimmäistä kertaa törmäsin Xploran kellopuhelimiin. Ajattelin jo silloin, että tuo kuulostaa äärimmäisen hyvältä ensimmäiseltä vaihtoehdolta lapselle. Mietittiin pitkään, milloin lapsi saisi ensimmäisen laitteensa ja mikä se olisi. Alkuperäinen ajatus oli, että laite hommattaisiin jo eskarikesänä, mutta lopulta se ei tuntunut oikealta. Eskarilainen on kuitenkin vielä niin paljon vanhemman vaikutuspiirissä, että puhelimelle ei tuntunut olevan tarvetta. Siksi päädyttiin hankkimaan kellopuhelin vasta tänä kesänä.
Ymmärrän, että digitaidot ovat nykypäivänä osa yleissivistystä. Meistä jokaisen on hallittava älylaitteet jossain määrin. Mutta vanhemman tehtävä on mielestäni toimia tässä kohtaa tukena ja turvana ja myös sinä rajoittavana tekijänä. En halua, että lapsellani olisi vielä älypuhelin ja sen mahdollisuudet kätensä ulottuvilla. Meiltä löytyy kotona lasten käytöstä tabletti, jolla he saavat pelata valvotusti ja pieniä määriä. Digitaidot harjaantuvat siinä hiljalleen.
Kellopuhelin kiinnosti myös monien sen ominaisuuksien vuoksi. Esimerkiksi lapselle ei voi soittaa kukaan, jonka numero ei ole tallennettuna laitteeseen. Sen ominaisuuksiin kuuluu myös GPS ja sinne voi asettaa turva-aluitea. Vanhemman puhelimeen tulee ilmoitus, jos lapsi poistuu tältä turva-alueelta. Toki puhelimella voi myös soittaa ja laittaa viestejä Xplora sovelluksiin. Sen lisäksi siinä on kamera, laskin, taskulamppu ja kello.
Kellossa on myös askelmittari. Xplora on miettinyt myös keinoja, joilla kannustaa lasta liikkumaan. Askeleet nimittäin muuttuvat Xplora coineiksi, jolla voi ostaa oikeita palkintoja, kun niitä on kerännyt tarpeeksi. Lisäksi, lapsi voi osallistua erillaisiin kamppanjoihin, joissa etenee nimenomaan askelilla ja niistä voi niin ikään voittaa palkintoja. Minusta tämä on kiva, kekseliäs lisä laitteelle.
Lapsi on ollut toistaiseksi todella tyytyväinen laitteeseensa. Todennäköisesti joudumme tänä syksynä keskustelemaan siitä, miksi muilla lapsilla on älypuhelimet ja hänellä ei. Se ei kuitenkaan pelota. Meillä on hyvä keskusteluyhteys lapsen kanssa, joten keskustelu ei minua jännitä. Ollaan puhuttu jo entuudestaan siitä, miten eri kodeissa on eri käytännöt ja että kateus on normaali tunne.
Kerrotaan käyttökokemuksia myöhemmin, kun kellopuhelin on ollut pidempään käytössä.
-Jenni
Seuraa minua: Instagram / Facebook / Tiktok
Muut tilini: @bmhinterior / @elise_visuals / @plustyylit
LUE MYÖS
Ajatuksia lapsen yrittämisestä ja lapsettomuudesta