Jokainen vanhempi tietää, että lapsuus sisältää vaiheita toisensa perään. Jotkut vaiheet ovat raskaampia, kuin toiset. Itse muistan äärimmäisen hyvin vaiheen pienen vauvan kanssa, kun lapseni eivät suostuneet nukkumaan missään muualla kuin sylissäni. Meni siis pari viikkoa, kun toimitin lapselleni patjan virkaa päiväunien ajan. Nyt vaiheet eivät viittä vailla viisi- ja seitsemänvuotiaan kanssa ole samanlaisia. Meillä on muun muassa ollut vuoden sisään vaihe, kun päiväkotiin menenminen on ollut äärimmäisen vaikeaa. Siis niin vaikeaa, että minulla on meinannut välillä uskoa loppua aamulla eteisessä. Jossain kohtaan oli myös vaihe, kun rajoja kokeiltiin valehtelemalla. Sekin on onneksi helpottanut.

Elämä alle kolmevuotiaan kanssa

Ja vaikka vaiheet välillä kiristää vanhempien hermoja, niillä on monesti tarkoitus lapsen kasvussa. Lisäksi iän myötä vaiheet hieman muuttuvat.

Elämä alle kolmevuotiaiden lasten kanssa on todella intensiivistä ja hektistä. Koko ajan saa olla silmät selässä vahtimassa ettei utelias taapero onnistu satuttamaan itseään jollain tavoin. Vaikka itse nautin kyseisestä iästä suunnattomasti. Kuten jokaisessa kehitys vaiheessa, myös taaperovaiheessa on omat ihanat puolensa. Taitojaan opetteleva taapero on kerrassaan hurmaava. Mutta toki myös ihan eri tavalla vahtimista vaativat, kuin koko ajan hiljalleen itsenäistyvä neljävuotias.

Itse voin sanoa, että se kolmen vuoden ikä oli merkittävä muutos. Varsinkin, kun kuopus saavutti sen. Olin siinä vaiheessa jo yksin lasten kanssa, joten eron huomasi. Erityisesti siinä, että sain aamuisin nukkua tunnin pidemäpään kuin lapset, koska he menivät katsomaan itse lastenohjelmia telkkarista. Noin tunnin päästä he tulivat herättämään ja pyytämään aamupalaa.

Omat lapseni ovat täyttämässä seuraavaksi viisi ja seitsemän vuotta. Tämä nykyinen vaihe on pääsääntöisesti aika helppoa. Lapset ovat monessa asiassa tosi itsenäisiä. Minun tehtäväkseni jää lähinnä ohjeistaa,  neuvoa ja auttaa. He pystyvät ulkoilemaan myös jonkin verran keskenään meidän aika suojaisalla pihalla (minun kytätessä nenä kiinni ikkunassa). Elämää on helpottanut myös se, että esikoinen pystyy olemaan myös lyhyitä aikoja yksin kotona.  Mikä on tosi jees. Omaa, massiivista huolta helpottaa se, että hänellä on kellopuhelin, jolla saan hänet kiinni tarvittaessa.

Sitten aina välillä, esimerkiksi kun ovat kipeinä, he muistuttavat minua siitä, että he ovat kuitenkin vielä pieniä. Kipeänä kumpikin kaipaa vielä läheisyyttä minulta. Mikä on aivan ihanaa. Minusta on ihanaa halailla heitä myös heidän ollessa kipeänä. Vaikka he ovat tietyllä tavalla jo isoja tyttöjä, niin kuitenkin he ovat edelleen pieniä lapsia.

Oman vauvakuumeiluni keskellä mietin aina välillä sitä, että mikäli meitä onnistaisi sen suhteen, tämä vuosien varrella syntynyt helppous ja tietty vapaus olisi taas joiksikin vuosiksi mennyttä. Edessä olisi taas niitä intensiivisiä vuosia, kuin silmät pitää olla selässäkin. Toki, kuten sanoin, niissäkin on puolensa. Minä olen niitä ihmisiä, jotka ovat nauttineet vanhemmuudesta alusta asti, vaikka välillä on ollut rankkaa. Loppujen lopuksi, lapset ovat pieniä häviävän vähän aikaa.

-Jenni

Seuraa minua: Instagram / Facebook / Tiktok

Muut tilini: @bmhinterior / @elise_visuals / @plustyylit

LUE MYÖS

Lisäävätkö lapset onnellisuutta

Aika kiva sunnuntai

Xplora kellopuhelin ekaluokkalaiselle

Minun lapset, minun vastuu

Ajatuksia uusperheestä

Mediassa ja erityisesti somessa on ollut viime päivinä keskustelua siitä lisäävätkö lapset yksilön onnellisuutta. Tämä keskustelu on lähtenyt liikkeelle Hesarin artikkelista. Itsestäni aihe on mielenkiintoinen, vaikka itse artikkelia en ole päässyt maksumuurin vuoksi lukemaan. Ilmeisesti artikkelissa puhuttiin myös siitä, miten vanhemman ikä vaikuttaa asiaan.

Omalla kohdallani lapseni ovat omalta osaltaan lisänneet onnellisuuttani. Olen saanut molemmat lapseni äärimmäisen vaikeassa ja stressaavassa elämäntilanteessa. Esikoista sain odottaa ja toivoa peräti seitsemän vuotta.  Kun esikoiseni syntyi olin 26-vuotias. Kuopukseni syntyi pari vuotta myöhemmin. Esikoiseni syntymä oli kuin vastaus kaikkiin lausumiini rukouksiin. Samaan aikaan se oli tietyssä määrin äärimmäisen pelottavaa. Eivätkä kaikki pelottavat hetket liittyneet edes vauvan kanssa selviämiseen. Muistan varmasti ikuisesti taksimatkan turvakotiin pienen vauvan kanssa ja sen meidän turvakodin huoneen vihreän seinän sävyn.

Lapset kannattelivat minua, kun olin onneton

Kun olin vuosia muuten onneton, lapset toivat elämääni onnellisuutta. He pitivät minut myös pinnalla silloin kaikkein synkimpinä hetkinä. He pitivät minut kiinni arjessa ja rutiineissa silloin, kun en olisi halunnut nousta sängystä. He saivat minut taistelemaan silloin, kun oli kaikkein vaikeinta. Ja kun olen muutenkin onnellinen, he vain lisäävät sitä onnea ja iloa, jota saan.

Toki pystyn taas puhumaan vain omasta puolestani. Olen ihminen, joka on nauttinut äitiydestä ihan alusta asti. Minulla ei ole ollut kiintymysongelmia ja olen nauttinut myös vauva-ajasta, mikä on monille se vanhemmuuden vaikein aika. Ja edelleen, minullakin tulee vastaan niitä hetkiä, kun omat lapset saattavat minut aivan raivon partaalle ja haluaisin myydä heidät sirkukseen. Välillä näitä hetkiä tulee useampi päivässä, välillä kaikki sujuu niin hyvin ettei näitä hetkiä tule moneen päivään. Mutta myös huonoina päivinä, olen pohjimmiltani onnellinen lapsistani. Viimeistään siinä kohtaa, kun kumpikin nukkuu siinä x-asennossa omassa sängyssään ja katselen heitä huoneen ovelta, olen tajuttoman onnellinen.

Vanhemmuuteen liittyy toki myös paljon sellaista sattumaa, johon emme voi itse vaikuttaa. Onko tukiverkkoja, eli asuvatko vaikka perheenjäsenet lähellä? Entä ovatko nämä perheenjäsenet siinä kunnossa, että he oikeasti pystyvät ottamaan koppia lapsista silloin tällöin. Entä saatko lapsen ylipäätään yksin vai kumppanin kanssa? Tai niin kuin minun tapauksessani, kumppanin kanssa, mutta niin ettei kumppania jälkikasvu juurikaan kiinnostanut. Ja tämä on vain pieni murto-osa. Siihen päälle se millainen mielenterveyden tila vanhemmilla on. Esimerkiksi synnytyksen jälkeinen masennus saattaa iskeä aivan yllättäen. Onko lähipiirissä asioita, jotka aiheuttavat ylimääräistä stressiä. Entä taloustilanne, jossa perhe elää?

Kyselin tänään myös omilta seuraajiltani Instagramissa, miten he ovat kokeneet onnellisuuden lisääntyneen lapsen saamisen jälkeen. Monelle lapsen saaminen oli haaveiden täyttymys ja rakkauden määrä lapseen on tuntunut valtavalta. Vastauksissa nousi myös esille se, miten merkityksellistä elämä on ollut lapsen saamisen jälkeen. Ja oli siellä vastauksia myös siitä, miten lapsi on tuonut elämään uusi ihmisiä. Minä ja Heidi tuskin olisimme edes tavanneet, ellen olisi etsinyt kuopukselleni kehtoa.

Olenko oikea ihminen vastaamaan tähän kysymykseen?

Samaan aikaan mietin, olenko itse oikea ihminen vastaamaan tällaiseen kysymykseen? Elämäni on ollut aiemmin todella onnetonta ja stressintäytteistä. Nyt se osa elämästä on taakse jäänyttä ja koen tällä hetkellä olevani jopa aivan eri ihminen. Ja elämäntilanteen muuttuneen näin radikaalisti, olen ehdottomasti onnellisempi, kuin aiemmin. Mutta olisiko niin, vaikka en olisi saanut lapsia?

Siitä en tiedä, mutta uskon, että kaipuu lasta kohtaan olisi edelleen suuri ja se varmasti särkisi oman sydämeni. Toki, matkani äidiksi olisi hyvin erilainen, jos saisin kokea sen ensimmäistä kertaa esimerkiksi nykyisen kumppanini kanssa.

Olisi mahtavaa kuulla teidän ajatuksianne aiheesta?

-Jenni

Seuraa minua: Instagram / Facebook / Tiktok

Muut tilini: @bmhinterior / @elise_visuals / @plustyylit

LUE MYÖS

Olen viimein jaksanut olla parempi äiti vanhemmilleni

Vappuviikonloppu

Yksin lasten kanssa

Minusta tuli ihan erilainen äiti kuin ajattelin

Vaaleanpunaiset 6-vuotis synttärit