Tämä viikko on ollut harvinaislaatuisen rauhallinen meidän perheessä. Samaan aikaan se on ollut jännittävin vähään aikaan. Meidän suloinen kuopus aloitti nimittäin hoitoon tutustumisen. Toisin, kuin pari vuotta sitten Little E:n kanssa, tällä kertaa päätin olla ajoissa liikenteessä. Näin pystyin varmistamaan kuopukselle mahdollisimman pehmeän aloituksen.

Tajusin muutamaa päivää ennen hoidon aloitusta, että me emme ole olleet vielä kertaakaan olleet Baby B:n kanssa erossa paria muutaman tunnin pätkää lukuun ottamatta. Silloin minua alkoi jännittää. Mitä bebe sanoisi, kun joutuisi jäämään yhtäkkiä sellaisen semitutun naaman kanssa. Mieheni uskoi ettei se tulisi olemaan sen kummempaa, kuin esikoisemme kanssa. Little E on kuitenkin aivan erityislaatuinen lapsi, mitä tulee sosiaalisiin tilanteisiin. Hän ei ujostele ja halailee vieraita mummuja kadulla. BB on hieman rauhallisempi ja pidättäytyväisempi. Joten maanantaina minä olin todennäköisesti se, jota jännitti eniten. Bebe parka ei osannut edes aavistaa, mitä tuleman pitää.

Kaikki on mennyt kuitenkin paremmin, kuin osasin odottaa. Maanantaina tuli yhdet itkut kaksikymmentä minuuttia sen jälkeen, kun olin lähtenyt. Sitä ennen bebe oli leikkinyt tyytyväisenä isompien lasten kanssa ja yrittänyt syödä hoitopaikan pupun aamupalan. Sitten hän oli tajunnut ettei äiti ollutkaan siinä lähellä. Ensimmäisestä päivästä lähtien hän on kuitenkin osannut hakea turvaa ja lohtua hoitajalta, mikä on todella lohduttavaa kuulla.

Sen jälkeen isompia itkuja ei ole tullut. Vähän on täytynyt totutella odotteluun. Ruokapöydässä meinaa mennä hermo, kun palvelu ei pelaakaan samalla sekunnilla. Tämä on kuitenkin sellainen juttu, johon on muutenkin hyvä opetella.

Kaikki on siis mennyt paremmin, kuin hyvin. Minäkin alan hiljalleen sopeutumaan uuteen rytmiin ja nautin siitä, että ehdin tehdä asioita rauhassa päivisin. Olen juonut rauhassa kahvia, lukenut Glorian kotia ja katsonut Bonesia. Olen toki myös hoitanut hieman asioita. Kuten etsinyt hieman viimeisiä välikausivermeitä tytöille. Tätähän ei jatku loputtomiin, sillä töihin paluu häämöttää ihan nurkan takana.

Meinaan kuitenkin niin ottaa ilon irti näistä päivistä. Nimittäin, nyt vasta olen huomannut sen, että tiivis yhdessäolo vauvan kanssa on vaatinut hieman veroa. Vaikka se on ollut aivan ihanaa, enkä voisi olla onnellisempi tästä ajasta, nyt on alkanut tuntua hieman siltä, että vapaailta tekisi terää. Mutta eiköhän sekin järjesty vielä.

Nyt kuopuksemmekin on saateltu päivähoitotaipaleelle. Mikä on samaan aikaan haikeaa, sekä jännittävää. Olisihan se ihanaa olla kotona pidempään, mutta tämä on meidän perheelle paras ratkaisu. En voi korostaa sitä miten onnellinen olen siitä, että me saatiin tässä tilanteessa pitää meidän mahtava, tuttu hoitaja. Se on tehnyt tästä aloituksesta monta kertaa helpompaa (minulle).

Päivisin tuppaa kuitenkin olemaan niin lämmin, että lapset pärjäävät mainiosti huppareilla. Otettiin nämä kuvat viime viikonloppuna, kun olimme kävelemässä puistoon.

Tuo hattu on Little E:n suosikki. Olen joutunut olemaan viileillä ilmoilla se ikävä äiti, joka pakottaa lapsen laittamaan pipon päähänsä hellehatun sijaan. Toisaalta, miksi pukeutua sään mukaan, kun voi pukeutua fiiliksellä.

Tämä on sellainen perus arkiasu. Se päällä on hyvä mennä niin puistoon, kuin hoitoon tai jonnekin tapahtumaan. Kissalegginssit tuovat asuun kaivattua lapsekkuutta.

Loppuun söpö kung fu-poseeraus.

xx

Jenni S.