Tätä kirjoittaessani mennyt viikko tuntuu todella katkonaiselta ja kaoottiselta. Osittain siksi, että taapero on ollut pääsääntöisesti kipeänä, mutta kuumepäivien väliin mahtui kuitenkin yksi kuumeeton päivä. Viikonloppuna alkoi kuitenkin näyttää viimein siltä, että flunssasta ei ole jäljellä enää muuta kuin harmillinen yskä. Esikoisemme tosin kuulutti kovaan äänen olevansa ”todella kipeä” ja, että hänen pitäisi nyt levätä. Ehkä hän jatkaa muutaman vuoden päästä äidin teatteri harrastusta.

Viikon paras lehti: Uusin Kaksplus, jossa oli tosi mielenkiintoista juttua uhmaiästä. Meidän 1-vuotiaskin alkaa osoittaa ihan selkeitä uhman merkkejä. On pikku hiljaa pakko tunnustaa itselleenkin se, että meillä asuu pieni, taitava taapero, eikä vauva. Laitoin miehenikin lukemaan kyseisen uhmaikäjutun. 

Viikon paras kukkajuttu: The Floral Societyn kotiin toimitetut kukkalähetykset. Tein meille myös jatkuvan kukkatilauksen ja jatkossa meille tulee ovelle toimitettuna kukkia kerran kuussa. Tilauksen olisi voinut tehdä myös viikoittaiseksi, mutta se olisi ollut meille himpun verran tyyris. Nyt voin hakea muuten kukkia marketeista ja Plantagenista, mutta kerran kuussa saan toimituksen ovelle. Aika ihanaa. 

Tällä viikolla päivähoidossa oli valokuvauspäivä. Little E oli elementissään aamulla valitessaan kivaa mekkoa päälleen. Minun piti tosin puuttua valintaprosessiin, kun neiti meinasi lähteä valokuvaajalle mekossa, jonka rinnuksissa oli edellisen päivän ruokalista. Siitä syntyi pienimuotoinen väittely voimakastahtoisen esikoisemme kanssa, mutta onneksi varavaihtoehto löytyi.

Koska kuopus oli kipeänä valokuvauspäivänä, minä käytin häntä hoidossa juuri sen verran, että hänestä saatiin kuvat ja sitten kävelimme kotiin. Little B oli aavistuksen hämillään oudosta järjestelystä, kun sisko jäikin hoitoon ja hän ei, vaikka vaatteetkin oli riisuttu välissä.

Viikon paras toimitus: Imuri. Meidän imuri levisi tuossa kuukausi sitten, eikä meillä ollut resursseja ostaa heti uutta, joten tässä on eletty noin kuukausi ilman imuria ja lapsiperheessä tämä aika on ollut pitkä kuin nälkävuosi. Mutta viimein meillä on hyvä imuri ja se on ehtinyt tulla jo hyvin tutuksi tässä muutamassa päivässä. 

Viikon paras löytö: Tunnen oloni ehdottomasti parhaaksi ja kotoisammaksi nimenomaan farkuissa. Joten, kun tilasin vahingossa kokoa liian isot farkut ja huomasin, miten mukavaksi tunnen oloni niissä, löysin itselleni parhaat kotihousut ikinä. Farkut ovat minun versioni pieruverkkareista. 

Me olemme viettäneet melkein koko viikon taaperon kanssa kaksistaan kotona, sillä hän ehti olla jojoilevan kuumeen lomassa vain päivän hoidossa. On kurjaa, kun kumpi tahansa tytöistä sairastaa, mutta nuoremman kanssa se on aavistuksen kurjempaa, koska hän ei osaa kertoa olostaan. Ihaninta viikossa oli kuitenkin ne pitkät päiväunet, jotka hän otti sohvalla kanssani. Minä näpyttelin samalla konetta, kun hän tuhisi vieressäni. Otettiin me myös parit päikkärit vierekkäin sohvalla. Tämä sairastelu on tehnyt siinä mielessä hyvää, että meidän on ollut pakko hidastaa tahtia. Minäkin olen viimeisen kuukauden aikana nukkunut useammin yli kahdeksan tuntia yössä, kuin viimeisen kolmen vuoden aikana yhteensä.

Viikon paras taaperojuttu: Istutin ensimmäistä kertaa meidän touhukkaan taaperon pöydän päähän kynien ja paperin kanssa. Pieni tyttö piirsi valehtelematta puolitoista tuntia putkeen ja sai raivarit, kun aloin laittaa kyniä pois. Seuraavana päivänä sama juttu. Yllätyin hieman sillä, esikoinen malttaa keskittyä piirtämiseen parhaimmillaankin vain puoli tuntia.

Viikon paras kokkailu: Leivoin viikonloppuna pitkästä aikaa sämpylöitä, jotka olivat koko perheen mieleen. Yllätyin iloisesti, miten hienosti esikoisemme osasi jo pyöritellä taikinapalloja käsissään. Tarjosin taikinaa myös kuopukselle, mutta hän oli viemässä sitä heti suuhunsa. Ehdin napata sen pois ennen maaliviivaa ja totesin, että hetki menee ennen, kuin hän pääsee leipomaan. 

Esikoinen tuli viikon lopulla kotiin hoidosta onnellisempana, kuin koskaan. Ulkona oli kaamea loskakeli, joten perhepäivähoitaja oli keksinyt aamupäivällä kivaa tekemistä sisällä. Lapset olivat ensin maalanneet sormiväreillä ja minä sain itselleni kuvia Little E:stä, kun hän oli kirjaimellisesti päästä varpaisiin maalissa. Onneksi he olivat maalanneet ilman vaatteita. Sen jälkeen oli ollut vuorossa peseytyminen ja vesi, sekä ankkaleikkejä kylpyhuoneessa.

Jokainen vanhempi tietää, että kun lapset sairastavat, jonkun on jäätävä kotiin heidän kanssaan. Tämä on aiheuttanut meidän kotona viimeisen kuukauden sairaskierteen aikana toistuvaa kärhämöintiä.

Työehtosopimuksissa sanotaan, että mikäli lapsella on kaksi vanhempaa, heidän tulisi hoitaa lasten sairauslomat puoliksi. Eihän se ole oikein, jos esimerkiksi äiti on aina kotona kipeän lapsen kanssa. Tämän luulisi olevan selkeää tällä tavalla. Meillä minä olen hoitoalalla, vuorotöissä ja lopulta aika helposti korvattavissa. Viimeisessä kädessä se on aivan sama, kuka meistä hoitajista tekee vuoron. Mieheni puolestaan on omassa työssään useammassa vastuutehtävässä. Tällä hetkellä tilanne on sen verran hektinen, että hänen läsnäoloaan vaaditaan työmaalla päivittäin. Mieheni on toisin sanoen onnistunut tekemään itsestään korvaamattoman.

Tässä asetelmassa olisi ehkä helpointa, jos minä jäisin kotiin lasten sairastuttua. Mutta, kun asia ei ole niin yksinkertainen.

 

Ymmärrän täysin mieheni kannan, mutta ymmärrän myös tämän työnantajan puolen. Ei ole työnantajille oikeudenmukaista, että vain toinen vanhemmista jää kotiin.

Eikä tämä ole edes ainoa skenaario tilanteesta, jossa vanhemmat ovat epätasa-arvossa. Ne pariskunnat, joissa toinen on yrittäjä, ei lasten hoidon järjestäminen ole välttämättä sen helpompaa. Luin tätä postausta varten jotain keskusteluja aiheesta ja tästä oltiin montaa mieltä. Yhä on paljon niitä äitejä, jotka jäävät aina kotiin hoitamaan lasta. Mutta on selkeästi paljon pareja, joissa myös neuvotallaan ja jaetaan vastuuta.

 

 

 

Meillä on tosiaankin väännetty siitä, kuka jää kotiin lasten kanssa, vaikka tilanne pitäisi olla helposti ratkaistavissa. Kun kumpikin jäisi vuorollaan, ongelmaa ei olisi. Sen sijaan olen saanut nyt muutamanakin vääntää siitä, kuinka minä olen korvattavissa, mutta hän ei. Saan alkajaisiksi listan erilaisista tapaamisista, joissa hänen pitää olla läsnä ja sen jälkeen listan, kaikesta, mitä hänen täytyy tehdä. Ja kyllähän minä sen ymmärrän, mutta miten minä saisin selitettyä sen omalle esimiehelleni. Tähän mennessä olen kantanut töihin yhden selvityksen siitä, miksi mieheni ei ole pystynyt jäämään kotiin lasten kanssa.

 

 

Minulla ja miehelläni on kummallakin työt, jotka vaativat kahdeksan tunnin läsnäoloa paikan päällä. Meidän esimiehillä on myös hyvin vahvat mielipiteet tästä. Minun työpaikassani oletetaan, että vastuu jaetaan tasan ja mieheni työpaikassa puolestaan odotetaan, että äiti hoitaa. Aloin tässä muuten pohtia, onko tämä alakysymys. Minä olen vahvasti naisvaltaisella alalla ja mieheni taas miesvaltaisella. Vaaditaanko naisaloilla vahvemmin tasa-arvoa tässä, kuin miesaloilla?