”Olen nyt saanut kahdenlaista palautetta siitä, että olen kirjoittanut meidän karanteenista. Osa on kuullut mielellään minun ajatuksiani ja fiiliksiäni. Osa on kehottanut suoraan olla kirjoittamatta.”

Karanteeni alkaa olla loppusuoralla, mutta niin alkaa kyllä olla omat hermot ja jaksaminenkin. Lapsia on alkanut tympiä leffojen katselu (lähinnä se näkyy kärsivällisyydessä), minulla on raskausaikaan verrattaviassa olevia ruokahimoja (koska en pääse kauppaan silloin kun haluan), olen hyvää vauhtia tuhoamassa vieraskahvivarojani (omat kapselit loppui, nämä on sellaisia vähän vahvempipaahtoisia kapseleita, joita en juo yleensä itse) ja sisätiloissa olo ahdistaa todella. Karanteenissa on myös toinen yllättävä lieveilmiö, nimittäin erilaiset DIY-videot. Katselen niitä hullun kiilto silmissä, vaikka en ole sitten yhtään mikään DIY-pojekti-ihminen. Ennustan siis noin seitsemän ikuisuusprojektin alkua tässä lähitulevaisuudessa…

Seuraava piste on varmaan se, että huhuilen postiluukusta naapureita tuomaan minulle viinipulloa. Tytöt varautuvat täällä muuten pitkittyvään karanteeniin jemmaamalla karkkejaan, kuin oravat…

LUE MYÖS: Jos joudun laittamaan blogin tauolle

Sain yhtenä päivänä itsestäni sen verran irti, että kuvasin hieman juttuja blogiin ja meikkasin kevyesti. Kuvasin samana päivänä instastooreja ja sain ystävältä kehuja, kuinka kivalta näytän ja että hän ei kyllä jaksaisi karanteenissa vaivautua. Kerroin hänelle auliisti, ettei lookkini todellakaan ollut jokapäiväinen. Pientä metsittymistä on ollut havaittavissa. Mutta vain pientä, sillä selkeästi minulla on jonkinlainen tarve omaan siisteyteen, että en ole muuttunut täysin metrsänpeikoksi. En toki jaksa ylläpitää kihararutiinejani näin karanteenissa, mutta kyllä tukka on puhdas ja hoidettu. Käyn edelleen säännöllisesti suihkussa ja hoidan kasvojen ihoa. Vaikka en jaksa meikata, siinä ei ole sinänsä mitään uutta, sillä en jaksa tehdä sitä muutenkaan. Kotivaatteeni ovat myös pääsääntöisesti siistit ja minullehan ei ole myöskään ongelma hengata kotona löysissä farkuissa.

LUE MYÖS: Koronakaranteenissa

Olen nyt saanut kahdenlaista palautetta siitä, että olen kirjoittanut meidän karanteenista. Osa on kuullut mielellään minun ajatuksiani ja fiiliksiäni. Osa on kehottanut suoraan olla kirjoittamatta. Ensinnäkin, olen halunnut olla aina avoin. Minun olisi vaikeaa olla kirjoittamatta näin isosta asiasta. Jos en kirjoittaisi tästä, en todennäköisesti kirjoittaisi juuri mitään. Toki, tilanne olisi voinut olla toinen, jos olisimme sairastaneet koronan rajummin. Silloin minulla ei ehkä olisi ollut voimia tai edes halua kirjoittaa asiasta enempää. En tiedä, mutta luulen niin. Nyt, kun ollaan saatu olla oireettomia, niin kirjoittaminen on ollut tapa purkaa ajatuksia ja stressiä, jota karanteeni on aiheuttanut. Edelleen, suurimpia kriisejä tällä hetkellä on ollut se, kun ei olla päästy ulos ja se, että kahvipurkin pohja alkoi näkyä uhkaavasti.

Ymmärrän hyvin sen, että kaikki eivät haluaisi kertoa tällaisesta asiasta. Eikä minun mielestäni kaikkien pidäkään. Tämä kirjoittaminen on vain auttanut minua myös kestämään karanteenia paremmin. Ja loppujen lopuksi, pitää muistaa, vaikka kirjoitankin asiosita avoimesti, blogin ja sosiaalisenmedian päivitykset on lopulta pelkkiä pintaraapaisuja. Mietin jatkuvasti mitä jaan ja mitä en. Esimerkiksi olen vähentänyt huimasti lasten näkymistä sosiaalisessa mediassani sitten vauvavuosien ja se on lopulta ollut ihan tietoinen päätös. Eli vaikka jaan, se on loppujen lopuksi harkittua.

Mutta, ei tätä kauaa kestä. Pian pääsen kirjoittamaan taas muista aiheista, kuten meidän uudesta kodista.

”Perinteistä päivärytmiä on esimerkiksi todella vaikeaa pitää yllä, kun ulkoilu ei rytmitä päivää ja vie lapsilta energioita. Päiväunet ja iltaunet tuntuavat lottoamiselta.”

9 päivää karanteenia takana, 5 vielä edessä.

Terveisiä siis täältä kotikaranteenissa. Viimeiseen viiteen päivään me ei olla päästy enää edes ulos, kun toinen lapsi sai testistä positiivisen tuloksen. Fiilistä on hieman hankalaa kuvata. Välillä mielialat vaihtelee täysin laidasta laitaan, yleisfiilis on silti hyvä. Lapset ovat luonnollisesti levottomia, kun eivät pääse ulos. Tässä seurassa sitä meinaa välillä taantua itsekin leikki-ikäisen tasolle ja ollaan huutoitketty yhdessä lasten kanssa.

LUE MYÖS: Koronakaranteenissa

Olen sitä ihmistyyppiä, joka pitää kaikenlaisia tunteita normaaleina ja antaa niille niiden tarvitsemaa tilaa. Eli silloin, kun naurattaa, niin nauretaan ja silloin kun itkettää, itketään. Välillä saatan, jopa ruokkia sitä surullisuutta katsomalla todella surullisen elokuvan ja antaa itkun tulla sieltä syvältä asti. Pidän normaalina, että tällaisessa tilanteessa, kun omaa elämää on rajoitettu näin rankasti, että mielialat vaihtelevat. Pääasia on, että se perus fiilis siellä pohjalla on kuitenkin hyvä. Tässä tilanteessa en kuitenkaan lähde ruokkimaan niitä negatiivisia tunteita. Olen tuntenut huolta, pelkoa, ahdistusta, jonka vuoksi olen vältellyt kuin ruttoa kaikkia koronauutisia, klikkiotsikoita. Olisin varmasti jo seonnut pelosta jo tänä aikana, jos olisin lukenut uutisia. Huomasin jo keväällä selkeän eron omassa hyvinvoinnissani luettuani uutisia. Rajasin jo silloin rajulla kädellä lukemiani uutisia, varjellakseni omaa henkistä hyvinvointiani.

Positiivista on ollut, että minulla on ollut tässä muutama yhteistyöprojekti tehtävänä. Opinnot nimittäin tyssäsivät syyslomaksi, kun en ollut älynnyt ilmoittautua uusille kursseille ennen lomaa. Kotona oloa on helpottanut, kun on ollut ihan omia projekteja viemään ajatuksia pois koronasta ja myös lapsista. Pienet ovat olleet tänä aikana todella tarvitsevia ja kiinni iholla, joten jo se, että olen saanut ajatuksia muualle on auttanut.

Toinen positiivinen juttu on se, miten paljon asioita saa hoidettua ihan kotoa käsin. Esimerkiksi meidän muuttoasiat eivät ole viivästyneet pätkääkään. Olen voinut hoitaa vuokrasopimuksen allekirjoituksen, nykyisen kodin irtisanomisen ja monet muut jutut ihan täältä kotoa käsin. Varsinkin tämä allekirjoitusasia on yllättänyt todella iloisesti.

Mutta ihan rehellisesti, kyllä tämä kotona neljän seinän sisällä oleminen tekee myös vähän veltoksi ja väsyneeksi. Perinteistä päivärytmiä on esimerkiksi todella vaikeaa pitää yllä, kun ulkoilu ei rytmitä päivää ja vie lapsilta energioita. Päiväunet ja iltaunet tuntuavat lottoamiselta. Koska aamupäivän ulkoilut eivät tule kuuloonkaan, päiväunet perinteiseen aikaan eivät myöskään onnistu. Välillä kumpikin jättää nokoset välistä ja on sitten jo Pikku Kakkosen aikaan superväsyneitä. Tai vaihtoehtoisesti kukkuvat samoilla silmillä vielä ilta yhdeksältä. Todella vaikeaa ennustaa aamulla, miten päivä tulee kulumaan.

Sen lisäksi, ajoittain on todella vaikeaa tarttua kiinni toimeen. Olen sen tyyppinen ihminen, että menen ja teen koko päivän alusta loppuun hullulla drivella. Varsinkin ulkoilu antaa minulle energiaa. Se, että päivässä ei ole rytmiä, tekee minusta velton siinä, missä lapsistani tulee ylienergisiä. Kunhan vapaudumme karanteenista, osaan arvostaa vapautta uudella tavalla.

LUE MYÖS: Käyttäytymiseni kaava

Muuten, olen järjettömän kiitollinen siitä, miten vähällä olemme tähän asti selvinneet. Kuten varmasti moni muu vastaavassa tilanteessa, pelkäsin pahinta mahdollista. Lehtijuttuja lukiessa on todella vaikeaa muistaa, että suurin osa sairastaa koronasta lievän version. Olen ennen kaikkea kiitollinen siitä, että lapset vaikuttavat olevan kunnossa. Mikään ei tunnut hidastavan heitä. Olen myös onnellinen siitä, että mikäli minä nyt sairastin koronan, sairastin sen niin lievänä, että olen pystynyt koko karanteenin pitämään huolta tytöistäni. Luettuani viimeaikoina niin paljon traumoista, tunnelukoista ja sopeutumiskäyttäytymismalleista, mietin vain millaisia traumoja minun vakava sairastumiseni voisi lapsille aiheuttaa. Tämä on todennäköisesti puhtaasti äitiyteen liittyvä piirre.

Nyt ajatukset ovat siirtyneet kohti karanteenin loppua ja aamukampa on kaivettu esiin. Melko kova pala on ollut olla erossa poikaystävästäni. Tuore suhde, ihastumisen tunteet voimakkaimmillaan ja tähän väliin melkein kolmen viikon ero. Voin kertoa, että varsinkin iltaisin on tullut kärvisteltyä ikävästä. Mutta kuten hän on minulle todennut, onneksi meillä on aikaa.

Seuraavaksi aion nauttia siitä vähäisestä omasta ajasta, jota tässä karanteenissa on tarjolla. Katson Bonesia (joka löytyy nykyään Viaplaysta. Jee!) ja syön suklaata, jonka työkaverini oli sujauttanut kassiin tuodessaan meille tavaroita kaupasta ja apteekista.