Ihanaa sunnuntai-iltaa! Täällä lapset ovat kotiutuneet mummilasta ja voi pojat, miten asuntoon tuli paljon ääntä kerralla. Ehdin jo tottua hiljaisuuteen ja unohtaa, miten paljon ääntä meidänkin tytöistä lähtee. 

Oli ihanaa saada murut kotiin. Ikävä oli kova, vaikka oltiin erossa vain yksi yö. Viimeiset tunnit ennen tyttöjen kotiutumista vilkuilin kelloa ja kuulostelin ulko-ovella, kuuluuko rapusta ääniä. Kun avasin oven, kuopus nosti heti kädet ylös ja kiljaisi iloisena: ”Äiti.” Esikoinen kertoi, miten mummi ole leiponut heille sen mansikkakakun, mitä hän oli niin kovasti toivonut. Ilmeisesti viikonloppu oli oikein onnistunut. 

Nyt kumpikin nukkuu jo. Esikoinen rauhoittui omaan sänkyynsä ja kuopus minun syliini, kun oli ensin vetänyt tyhjentävät väsymys/ikävä raivarit. Nyt hän nukkuu tuossa minun vieressäni sohvan divaanilla, koska äidin pitää olla kosketusetäisyydellä. Muuten tulee unesta huolimatta itku. Vaikka kivaa oli ollut, selvästi ensimmäinen yö erossa, on ollut pienelle rankka. 

Meidän pikniksuunnitelmat kirjaimellisesti vesittyivät tänään. Sovimme, että yrittäisimme keksiä jotain muuta myöhemmin. Joten olen tänään vain rentoutunut, rauhoittunut ja tapellut tökkivän Lightroomin kanssa. Ohjelmassa tuskin on mitään vikaa, minä vain tarvitsen uuden koneen. Eräs tuttuni vilkaisi konettani viime kesänä ja nauroi sille. Olisin ehkä ymmärtänyt vähemmälläkin, että konevanhus on parhaat päivänsä nähnyt. Lopulta sain Lightroomin taas toimimaan. Lisäksi nukuin kahdentoista tunnin yöunet, mitä ei ole varmasti tapahtunut ainakaan pariin vuoteen. Ne tulivat todella tarpeeseen. 

Nyt odotellaan enää isiä kotiin työreissulta. 

Tänään on muuten viimeinen iltani kaksikymppisenä. Huomisesta lähtien ikäni alkaa kolmosella. Hui. Vielä en ole huomannut kriisinoireita ja toivon ettei niitä tulisikaan. Olen tässä kaksikymppisenä ehtinyt kriiseillä aivan riittävästi. 

Kerron teille nyt jotain. Haluaisin kirjoittaa enemmän meidän arjesta. Enkä tarkoita nyt tavallisia kuulumisia, sillä niitä yritän saada tasaisesti muutenkin mukaan. Tarkoitan sitä, kuinka me saamme hallittua arke kahden lapsen, yhden vuoro- ja yhden rakennustyöläisen perheessä. Se on välillä melkoista palapeliä, eikä meidän lapset vielä harrasta mitään. 

Haluaisin jakaa niin vertaistukea, kuin vinkkejä toimivampaan ja sujuvampaan arkeen. Ensinnäkin, koska arki on se, mitä me elämme suurimman osan elämästämme, jonka vuoksi siitä kannattaa tehdä hyvää. Toisekseen mietin aktiivisesti kuinka meidän arjesta on mahdollista saada toimivampaa ja parempaa (ilman suorittamista). Esimerkiksi, kuinka rytmittää ruuanlaitto niin, että valmisruokiin turvautuminen jää minimiin. Tai miten jaksottaa pyykinpesu niin ettei vaatehuolto hallitse koko arkea. Tiskikoneen täyttämisestä en ehkä ala saarnata. Jokainen täyttäköön sen, kuten parhaaksi näkee ja minä keskityn natseilemaan vain oman koneemme sisällön kanssa. 

Kiinnostaisiko teitä tällainen sisältö? 

Vaikeinta tässä on ehkä se, miten saan sisällön sopimaan blogiini. Mitään inhorealistista perheblogia tästä ei vieläkään tule. En itse halua lukea sellaista, joten miksi haluaisin sellaista kirjoittaakaan. Se ei vain istu tyyliini. Enkä halua nyt mollata yhtään blogia, jossa arki näkyy selkeämmin ja realistisemmin. Se ei vain ole minun juttuni, mutta niille on varmasti oma paikkansa ja lukijakuntansa. 

Mutta nyt olisi kiva kuulla teidän mielipiteenne? Haluaisitteko lukea tällaista sisältöä? Millaisia postaustoiveita teillä on arkeen liittyen?