Kirjoitan nyt aiheesta, joka on pyörinyt mielessäni pitkään, mutta josta en ole oikein uskaltanut kirjoittaa. On ollut helpompaa kirjoittaa talousvaikeuksista, lapsettomuudesta ja masennuksesta, kuin tästä, vaikka ne ovat olleet vaikeita aiheita. Tunnen kuitenkin vastuuta vaikuttajana puhua myös tästä. Eikä kyse ole mistään muusta kuin vahvasti tapetilla olleesta ilmastonmuutoksesta, hiilijalanjäljistä ja ympäristövalinnoista.

Tämä on aihe, joka on mietityttänyt ja ahdistanutkin minua. Mikä on ehdottomasti ollut syy nostaa kissa pöydälle. Olen tähän mennessä tehnyt vähän laiskasti niitä parempia, eettisiä valintoja elämässäni. Olen sellainen satunnainen kasvissyöjä ja hyvän päivän kierrättäjä. Kun somessa ilmestyivät ensimmäiset Sitran elämäntapatestin tulokset, kylmä hiki nousi pintaan. Olen yrittänyt jopa sulkea korvani tältä, mutta enää tämä ei vetele. Minunkin on pakko toimia ja tehdä osuuteni asioiden hyväksi. Onneksi joka paikassa tähän asiaan suhtaudutaan todella kannustavasti, jolloin minunkin on ollut helppoa ottaa itseäni niskasta kiinni.

On lohduttavaa muistaa, että kukaan ei ole täydellinen, mutta jokaisen täytyy ehdottomasti tehdä parhaansa ja vähän enemmänkin, jotta saataisiin asiat muuttumaan. Se on osasyy sille, miksi lähdin nyt viimein itsekin tästä kirjoittamaan. Ja se, että suurimpana kannustimena itselleni ovat toimineet useat lempi vaikuttajani. Jos he ovat pystyneet inspiroimaan minua ja työntämään lempeän lujalla otteella minua oikeaan suuntaan, niin miksi minä en pystyisi samaan omalta osaltani.

Olen miettinyt jo jonkin aikaa sitä, mitä voisin tehdä paremmin ja ahdistunut siitä, mitä en ole jo tehnyt. Vaikka sen sijaan olisin voinut miettiä, missä olen jo onnistunut. Tässä Sitran elämäntapatesti oli hyvä apu. Jännitin testin tekemistä ihan älyttömästi, mielessäni muun muassa tämä lihansyönti ja satunnainen kierrättäminen. Tämän vuoksi oma tulokseni yllätti minut täysin. Oma tulokseni oli Vastuullinen kanssamatkustaja ja hiilijalanjälkeni 3300 kg CO₂e, kun testiin vastanneiden keskimääräinen hiilijalanjälki on 7300kg CO₂e. Tämä ei kuitenkaan ole sellainen hetki, kun pitäisi alkaa henkseleitä paukuttelemaan. Oma osuuteni ei todellakaan ollut tässä. Vaikka myönnän, että tulos oli helpottava, yritän muistaa sen olevan vain suuntaa antava.

Omaa hiilijalanjälkeäni pienentää se, että meillä ei ole autoa. Minulla ei ole edes ajokorttia, koska en ole vielä täällä Helsingissä kokenut sellaista tarvitsevani. Sen lisäksi käytän arkenakin hyvin vähän julkista liikennettä, koska niin työni, kuin tyttöjen hoitopaikka on kävelymatkan päässä. Lisäksi olen ensimmäistä kertaa iloinen siitä, että asumme kompaktisti neljä ihmistä kaksiossa, koska sekin ilmeisesti pienentää hiilijalanjälkeä. Haaveilen silti siitä kompaktista kolmiosta.

Vaikka nämä seikat näyttävät juuri nyt hyvältä, niin ovat ne myös niitä, jotka tulevat todennäköisesti tulevaisuudessa muuttumaan. Nyt olisi aika tehdä niitä oikeasti kestäviä valintoja ja opetella uusia hyviä tapoja. Kohta numero yksi tällä listalla on laittaa kierrätys asiat kuntoon. En aio olla enää hyvänpäivän kierrättäjä, vaan tehdä homman kunnolla. Meidän taloyhtiössä saa kierrätettyä kaiken muun, paitsi muovin ja lähin muovipiste on ihan kivenheiton päässä, joten tekosyitä minulla ei ainakaan ole. Lisäksi meillä suositaan jatkossa enemmän kestokasseja kaupassa käydessä. Olisitte nähneet mieheni ilmeen, kun sunnuntaina pakkasin hänelle mukaan nipun kangaskasseja kauppaan.

En pyri täydellisyyteen, koska siinä vaiheessa yritykset yleensä kaatuvat, mutta pyrin parantamaan valintojani yksi, varma askel kerrallaan.

Niin ja onhan minulla täällä kotona varsinainen ekoprojekti. Avomieheni argumentti nimittäin tähän kaikkeen on ollut; ”Aurinko tulee kuitenkin nielemään maapallon, joten mitä väliä.” Jos saan mieheni ajattelemaan vihreämmin, niin siinä on ekotekoa kerrakseen. Voin kertoa, että meillä on riittänyt viime aikoina väittelyn aiheita. (Toim.huomautus; Huomatkaa kappaleen ironia.)

Oletteko te kuulleet prismaperheistä? Niistä, jotka asioivat supermarketeissa. Joiden lapset vain kiukuttelevat ja joiden vanhemmat ovat jatkuvasti väsyneitä. Niin ja joilla on ilmeisesti samanlaiset tuulipuvut. Minäkin olen kuullut näistä, mutta en ole tavannut yhtään. Ilmeisesti nyt vallitsee jokin outo käsitys siitä, että lasten hankkiminen jotenkin pilaa elämän aivan täysin. Lapsen saamisen jälkeen ei voi enää olla spontaani ja yöunille voi sanoa hyvästit. Niin, eikä suihkussakaan ehdi käymään. Kyllä. On hetki, kun unet saattava olla kortilla ja suihkussa käyminen on suunnitelmallista, mutta minusta lapset antavat ehdottomasti enemmän, kuin ottavat. Positiivista perhepuhetta on ihan liian vähän nykypäivänä ja minusta sitä pitäisi saada lisää.

Mikä muuttui, kun minusta tuli äiti? No, kaikki ja ei mikään. Esikoisemme muutti koko meidän elämämme ja maailmamme. Emme voineet olla enää kaksi hukassa olevaa aikuista, kun meillä oli kokonainen pieni elämä vastuullamme. Samaan aikaan mikään ei kuitenkaan muuttunut. Me olimme edelleen me.

Kuten kaikki, halusin olla se paras mahdollinen äiti lapsellemme ja tehdä kaiken juuri oikealla tavalla. Tosi nopeasti kyllä tajusin, että tässä maailmassa ei ole oikeaa tapa tehdä äitiyttä. Aina on joku jonka mielestä teen väärin. Siitä huolimatta halusin olla hyvä äiti.

Esikoisen kanssa upposin todella, todella syvälle vauvakuplaan ja pysyttelin siellä oikeastaan koko äitiyslomani ajan. Keskityin soseisiin, korvikkeisiin, vaippamerkkeihin ynnä muuhun. Minulla oli valtava tarve todistaa, että olen hyvä tässä. Halusin näyttää olevani ihan pirunmoinen äiti. Minulla oli paljon mielipiteitä ja aika jyrkkiä sellaisia. Siinä missä minä puin ylleni sellaisen äitiyden viitan, monet muut ovat saattaneet taistella kynsin hampain sitä vastaan, että heitä pidetään pelkkinä äiteinä. Minä halusin olla pelkkä äiti. Vaikka en sitä silloin myöntänytkään.

Kun palasin työelämää, sain taas maata jalkojeni alle. Silloin en ollutkaan enää vain äiti. Kun olin keskittynyt melkein vuoden ajan olemaan pelkkä äiti, koin pienen shokin, kun minun oli astuttava ulos kuplastani. Oli todella hyvä, että pääsin takaisin työelämään. Se teki hyvää minulle. Muistin olevani muutakin.

Sen myötä löysin taas itseni ja vaikka olin blogannut jo vuoden päivät, löysin myös bloggaamisen ihan toden teolla. Innostuin tästä uudesta harrastuksestani, joka solahti mukaan perhe-elämäämme melko vaivattomasti. Löysin omat juttuni ja kun tulin toisen kerran raskaaksi, pidin tästä kaikesta kiinni. Toisella kerralla uppouduin vauvakuplaan, mutta en hukannut itseäni sen uumeniin. Rakastan lapsiani, mutta rakastan myös itseäni ja omia juttujani. Kun olen oivaltanut tämän, elämäni äitinä on ollut ihanaa. Löysin myös äitiyden kautta oman itseni. Kaikkine vikoineen ja heikkouksineen, mielihaluineen, mielenkiinnon kohteineen, voimavaroineen ja vahvuuksineen. Sain todeta olevani aika huippu tyyppi. Onneksi äitiys ei sulje mitään pois, vaan on tämän kaiken kanssa ikään kuin iso bonus.

Olemme puhuneet, että kolmas lapsi olisi jonain päivänä unelmien täyttymys. Mutta sen aika ei ole ihan vielä. Nyt on aika laittaa ne asiat kuntoon, jotka eivät vielä ole kunnossa. Kuten tämä minun koulutusasiani. Sen lisäksi me aiotaan nauttia meidän perheestä juuri sellaisena, kuin se nyt on. Me ei ikinä saada tätä aikaa takaisin. Samaan aikaa me ei malteta nähdä millaiseksi meidän tytöt vielä kasvaa ja kehittyy. He ovat jo nyt ihan selkeästi omanlaisiaan persooniaan, omine kiinnostuksen kohteineen. Me ollaan saatu elämäämme kaksi ihan huipputyyppiä ja otetaan tästä ehdottomasti kaikki irti.