Minulla palaa kynttilät täällä kotona ja kupissa on iltateetä, kun kirjoitan tätä postausta. Illat itsekseen ovat olleet kutakuinkin juuri tällaisia. Minä, kynttilät, tee ja tietokone. Eikä se haittaa minua ollenkaan. Arki tulee tässä kevään aikana muuttumaan vielä paljon, joten nautin nyt näistä seesteisistä hetkistä.

Bongasin tämän aikuisten ystäväkirjan ensimmäistä kertaa Homevialaura-blogista (yllätys). Tämä oli niin kivasti toteutettu, että halusin tehdä saman itsekin. Lisäksi, tätä kirjoittaessani, totesin paljastavani itsestäni asioita, joita en ole täällä koskaan aiemmin kertonut.

Nyt minä toivottelen teille hyvää yötä. Menen tästä pian nukkumaan. Huomenna työputkesta päivä 4/6.

Olen miettinyt asioita todella paljon, sekä ennen eroa, että sen jälkeen. Erityisesti olen miettinyt sitä, miksi voin nyt niin hyvin. Eikö minun pitäisi olla edelleen pohjattoman surullinen, kun yksi elämäni pitkäaikaisimmista ihmissuhteista päättyi? Missä on se suru, epäonnistumisen tunne, häpeä, pelko, joista puhutaan tässä yhteydessä. Onko okei, että olen tällä hetkellä varmempi ja onnellisempi, kuin pitkään, pitkään, pitkään aikaan? Tähän mennessä olen ollut vain älyttömän onnellinen siitä, että se on viimein loppu. Kertooko tämä ehkä jotain suhteen laadusta?

Yksi lause, jonka olen lukenut jostain, on pyörinyt päässäni jo pitkään. ’Pitkän suhteen salaisuus on se, että joka päivä päättää haluta olla toisen kanssa.’ Tämä on ollut omasta mielestäni hyvin osuva. Uskon, että meillä homma lähti luisumaan lopullisesti eroa kohti silloin, kun minä päätin haluavani erota. Jälkeenpäin tuntuu siltä, että silloin minä luovuin niistä meidän suhteeseen liittyvistä toiveista ja haluista, jotka olisivat rakentaneet sitä eteenpäin. Eikä siitä ollut enää paluuta. Ja kyllähän me yritettiin muuttaa asioita, mutta se on haastavaa, kun toisella (minulla) oli jo toinen jalka ulkona ovesta. Olen jo silloin aloittanut eroon liittyvän käsittely- ja surutyön.

Olen kirjoittanut jo aiemmin siitä, miten koin valtaisaa yksinäisyyttä vaikka olin parisuhteessa. Minulla oli ystäviä, lapsia ja hyvä työyhteisö, joten yksinäisyyden tunne liittyi nimenomaan siihen parisuhteen puuttumiseen. Samasta osoitteesta huolimatta, meillä oli täysin erilliset elämät. Vietin monet illat yksin ja mietin sitä, että tämän ei kuulu olla tällaista. Minä en ole onnellinen. Hiljalleen, mutta vääjäämättä kriisiytyvä tilanne alkoi näkyä myös minussa. Vaikka pidin yllä reipasta ulkokuorta, itkin monesti työpaikan vessassa salaa, sairastelin paljon ja olin väsynyt. Eropäätöksen jälkeen, huomasin muutoksen omassa voinnissani päivissä. Ja niin huomasi moni muukin. Ei ole mennyt päivää, etten olisi kuullut sanoja; “Sä hehkut”.

Monet ovat olleet todella kannustavia tämän elämän jatkamisen suhteen. Soraääniä on kuitenkin mahtunut myös mukaan. “Mihin sulla on kiire?” on kysytty. Periaatteessa ei mihinkään, mutta koen että tätä yksinoloa on ollut ihan riittävästi. Joku muisti hienosti sen, että aika harva ulkopuolinen tietää sitä suhteen todellista tilaa. Minäkin pidin parhaani mukaan niitä kulisseja yllä, niin arkielämässä, kuin täällä somen puolella. Todellisuus on ollut jo pitkään toinen. Ja juuri nyt, haluan tehdä juuri niin, kuin itsestä tuntuu hyvältä. Ja mitä tähän treffailuun tulee, olen ollut mahdollisimman rehellinen jokaiselle deittikumppanille tilanteestani. Jokainen on tiennyt, missä mennään.