Mitä minulle ja meille kuuluu juuri nyt
0Heipä hei. Halusin kirjoittaa pitkästä aikaa rauhassa kuulumisia teille. Istun parhaillaan kotona yhden nuhanenän kanssa, jolla on tällä hetkellä ilmeisesti hyvät leikit lastenhuoneessa. Ainakaan minulla ei ollut lupaa mennä huoneeseen äsken häiritsemään leikkejä. Kumppanini lähti hetki sitten töihin ja isompi lapsi on koulussa. Eli hyvin perus arkea.
Tämä arki alkoi vajaa kaksi viikkoa sitten melkoisella rytinällä. Ainakin minusta tuntui siltä. En vain ehtinyt mukaan tai oikeammin mun pää ei ehtinyt mukaan.
Oireileva ahdistuneisuus
Eilinen ja oikeastaan viimeiset pari viikkoa ovat olleet aika rankkoja. Lähinnä minu oireilevan ahdistukseni vuoksi. Ilmeisesti lapsen koulun aloitus, yhteenmuuttosuunnitelmat, oma koulu ja muutama oirehtiva trauma, olivat liikaa ahdistukselleni ja se alkoi oireilla. Suurin osa muutoksista on toki hyviä muutoksia, mutta ahdistuneisuushäiriöisellä myös positiiviset asiat saattavat aiheuttaa ahdistuksen pahenemisen. Tiedän, että oma oloni rauhoittuu ja tasoittuu taas ajallaan, mutta hetken aikaa on taas tosi rankkaa.
Eilinen oli erityisen rankka. Olin kotona kuin zombie ja kumppanini taisi kysyä minulta moneen kertaan, onko kaikki hyvin. Kaikki oli periaatteessa hyvin. Päivän ahdistuneisuus oli vain uuvuttanut minut niin, että kärsin järkyttävästä päänsärystä ja vaelsin kotona, kuin zombie. Plus itkin ihan kaikelle.
Positiivista tässä on se, että osaan taas itse aktivoitua sen suhteen, että haen itselleni hoitoa. Olen monessa mielessä sellainen ”poissa silmistä, poissa mielestä”-tyyppi, joten hyvällä jaksolla en osaa ajatella sitä, että keskusteluapu saattaisi esimerkiksi ennalta ehkäistä olon pahenemista tälle tasolle. Eli nyt kun ahdistus on taas mielessä, yritän saada itselleni jonkin jatkuvan avohoidon palvelun, koulupsykologin lisäksi. Koska ei se ole kenenkään edun mukaista, että olen noin puolen vuoden välein kuukauden päivät toimintakyvytön pahentuneen ahdistuksen vuoksi.
Mitä muuta kuuluu?
Vaikka ahdistus on haukannut ison osan voimavaroistani, niin muutenhan meillä menee aika hyvin. Esikoisen koulu on lähtenyt sujumaan ilman isompia ongelmia. Lapsi on toki todella väsynyt iltaisin, mikä kuuluu asiaan. Olen yrittänyt tukea häntä ja sanoittaa hänelle myös sitä, että on tavallista olla iltaisin väsynyt koulupäivän jälkeen. Esikoinen tuntuu ymmärtävän tätä hyvin ja sanoittaa tuntemuksiaan myös itse.
Myös nuorempi lapsi kriiseilee hieman uutta viskariryhmää ja sitä, että sisko ei olekaan enää samassa talossa hänen kanssaa. Ja tämä sopeutuminen tuntuu ottavan erityisen koville. Onneksi uudessa ryhmässä on vanhoja, tuttuja aikuisia ja kavereita. Kuulemma siellä on kehittynyt jo pieni kaveriporukka, jossa he touhuavat kaikkein mieluiten. Meidän päiväkodin aikuiset on kyllä niin ihania ja supereita, että en ole yhtään huolissani kuopuksesta, vaikka tässä pientä sopeutumiskriisiä onkin ollut.
Vaikka päiväkoti ei ole ainoa asia, johon pienen ihmisen pitää sopeutua, kun kumppanini viettää yhä enemmän ja enemmän aikaa meidän akssa saman katon alla.
Uiminen osaksi arkea
Olen niin ylpeä siitä, että olen saanut ujutettua uimisen ja vesijumpan osaksi arkea. Tajusin, etät meidän asumisrytmillä saan mahtumaan arkeen uimisen ainakin kerran viikkoon, mikä on ihan huippua ja aion pitää siitä kiinni. Uiminen on mulle todellinen henkireikä. Se helpottaa monesti ahdistusta ja on ainoa liikuntamuoto, josta jaksan oikeasti innostua. Tästä syystä haluan saada sen säännölliseksi osaksi omaa arkeani.
Päästiin viikonloppuna myös treffeille kumppanin kanssa. Tai pikemminkin valokuvausreissusta muotoutui treffit ihan vahingossa. Lähdettiin keskustaan, käytiin syömässä ja käveltiin Töölönlahden rantaa pitkin. Lopulta myös kuvattiin, sillä kumppanini haluaa auttaa minua tässä mitä teen ja helpoin tapa auttaa on opetella käyttämään minijärkkäriäni. Arvostan tätä avuntarjousta aivan valtavasti. Jo senkin takia, että hän sanoi ennen kuin oltiin ensimmäistä kertaa tavattu, että häntä on turha pyytää kuvaamaan mitään. : D Niin se mieli muuttuu.
Kaiken kaikkiaan minulle kuuluu hyvää. Saan ahdistuksen kuriin, tiedän sen ja muutenkin asiat järjestymään sen suhteen.
-Jenni
KUVAT: Mun muru / EDITOINTI: Minä
Seuraa minua: Instagram / Facebook / Tiktok
Muut tilini: @bmhinterior / @elise_visuals / @plustyylit
LUE MYÖS
En kadehdi enää sinkkuja
Me olemme seurustelleet kumppanini kanssa suurinpiirtein kahdeksan kuukautta. Tämä kahdeksan kuukautta ei ole ollut pelkkää ruusuilla tanssimista. Erityisesti minä (tai ainakin se tuntuu siltä) olen kriiseillyt tässä suhteessa aika ajoin rankastikin. Oli kuukausi, jolloin kiukuttelin käytännössä koko ajan ja tiuskin ja ärsyynnyin kaikesta. Olen myös kriiseillyt omien pelkojeni kanssa. Pääsääntöisesti olen kuitenkin onnellisen siitä, että olen löytänyt rinnalleni ihanan ja hyvän kumppanin, johon voin luottaa.
En ollut valmis luopumaan sinkkuudesta
Sinkkuuteni ensimmäisenä vuotena, kun minulla oli muutamia ihmissuhteen alkuja, vaikka nämä ihmiset olivat ihania, en ollut vielä valmis luopumaan sinkkuudesta. Silloin sinkkuus oli minulle yhtä kuin vapaus. Nyt nykyinen kumppanini on osoittanut asian täysin vääräksi, mutta silloin se tuntui siltä. Olin elänyt pitkään suhteessa, jossa olin hallittuna ja vankina. Sinkkuuden vapaus huumasi minut täysin. Ja vaikka kaipasin ihmistä rinnalleni, en ollut vielä valmis luopumaan siitä mitä olin saanut erottuani.
Silloin en halunnut puhua seurustelusta, vaan mieluummin tapailusta. Halusin ajatella olevani edelleen vapaa tekemään asioita niin kuin halusin. Silloin minusta oli äärimmäisen surullista, kun olin tilanteessa, jossa koin sinkkuelämäni lähenevän loppuaan. Olisi ehkä silloin pitänyt ymmärtää, että en ollut vielä valmis parisuhteeseen. Mutta eihän sitä silloin tajunnut.
Parisuhde voi myös olla vapauttavaa
Seuraan edelleen jonkin verran kanavia, joissa puhutaan sinkkudesta ja Tinderistä. Lisäksi minulla on edelleen sinkkuystäviä, jotka jakavat kanssani edesottamuksiaan sillä saralla. Ja pakko sanoa, että minulla ei ole yhtään ikävä sitä elämänvaihetta. Jossain vaiheessa jopa kadehdin sitä, jos itse olin tapaillut jotain vähän pidempään, mutta en enää.
Erityisesti tänä kesänä oli hetkiä, jolloin huokaisin tyytyväisenä, että en ole joutunut olemaan ulkona tai yöelämässä sinkkuna. Yllättäen parisuhteessa olo ei tuntunut enää kahlitsevalta, vaan vapauttavalta. Minulla on ihana, hyvä parisuhde, jossa saan alla minä ja toteuttaa itseäni. Saan itseni toteuttamiseen tukea ja rakkautta, mikä on ihan uskomatonta. Minun ei tarvitse taistella jatkuvasti siitä, mitä olen ja mitä haluan tehdä. Enää parisuhde ei tunnut vankilalta.
Joten enää minun ei tarvitse kadehtia sinkkuystäviäni. Saan olla onnellinen vakaassa ja turvallisessa suhteessa, jota minulla ei ole koskaan ollut. Koen olevani todella onnekas, että kaiken kokemani jälkeen löysin tällaisen suhteen. Olen myös onnellinen siitä, että treffaillessa pidin pääni, enkä tyytynyt mihinkään. Sain juuri sellaisen suhteen, jollaisen halusin. Juuri niin ihanan, kuin unelmoin. Joten neuvon mielelläni kaikille sinkuille, että ei oikeasti kannata tyytyä. Ei kannata toivoa jonkun muutosta, vaan etsiä se tyyppi, joka on valmiiksi ihana ja hyvä. Heitäkin on.
-Jenni
OSA KUVISTA: Mun muru / EDITOINTI: Minä
Seuraa minua: Instagram / Facebook / Tiktok
Muut tilini: @bmhinterior / @elise_visuals / @plustyylit