Ensimmäinen vauvaviikko
0
Vauva on nyt reilut kaksi viikkoa. Ollaan saatu olla koko tämä aika yhdessä perheenä ja tutustua vauvaan, kun isot lapset ovat olleet meillä. Nyt meillä jatkuu arkirytmi ja isot lähtivät tänään toiseen kotiin koulun, sekä eskarin kautta. Eli seuraavan viikon meillä on täällä kotona ainoataan vauva. Niin ne lapsivapaat muuttuivat vauvaviikoiksi.
Perhe on parasta mitä tiedän
Olen sanonut ennenkin, että minusta perhearki on ehdottomasti parasta mitä tiedän. Rakastan lapsiani ja ikävöin heitä, kun he eivät ole luonani. Kun talo on täynnä lapsia ja meteliä, olen ehdottomasti onnellisimmillani. Olen elänyt myös sen vaiheen, kun täysin uupuneena lapsivapaat olivat ennen kaikkea selviytymisen mahdollistava hengähdystauko. Nyt, lasten ollessa kotona liki kolme viikkoa putkeen, ei minulle tullut missään vaiheessa fiilis, että tulisipa tämä viikko nopeasti. Päin vastoin, aika tuntui menevän liian nopsaan. Tämähän kertoo ennen kaikkea siitä, että olen vihdoin saanut voimavarani takaisin burn outin jälkeen. Ja se on ihanaa. Minulla on taas voimavaroja olla parempi äiti kaikille lapsilleni.
Uusperhe-elämää ja vauvaviikko
Onhan näissä vauvaviikoissa puolensa. Joka toinen viikko, pääsen vähän samaan tunnelmaan kuin esikoisen kanssa. Kun kotona on vain yksi lapsi ja kaikki maailman aika keskittyä häneen. Mutta samaan aikaan mietin sitä, että jääkö tässä nyt joku meistä jostain paitsi, kun meillä ei ole ydinperhettä. Siitäkin huolimatta, että olen itse kasvanut uusperheessä ja kokenut sen ainoastaan rikkautena. Minä olen kasvanut niin, että olen nähnyt osaa sisaruksistani vain jaksoittain. Ikävöin heitä, mutta olen kuitenkin äärimmäisen onnellinen ihan jokaisesta. Haluan uskoa, että omat lapseni saavat kokea saman.
Samaan aikaan, yritän nauttia siitä, että saan kokea yhden vauvavuoden tällä tavalla. Ja kun isot lapset ovat minun luonani, pyrin antamaan heille myös jakamatonta huomiotani. Se todennäköisesti helpottuu sitten, kun nuorimmainen tuosta vähän kasvaa. Juuri nyt tuntuu, että imetän häntä jatkuvasti. Mutta jo joidenkin kuukausien päästä tilanne on jo aivan eri ja me päästään tyttöjenreissuille niin halutessa.
Kumpikin sisko antoi vauvalle tänä aamuna oikein ekstra paljon haleja ja pusuja tietäessään, että nyt tulee useamman päivän ero. Luvattiin soittaa videopuheluita ja lähettää pikkuveljestä oikein paljon kuvia. Kehotettiin nauttimaan viikosta toisessa kodissa ja halattiin oikein tiukasti kumpaakin. Viikon päästä nähdään. Pikkuveli ei ole sinä aikana kadonnut mihinkään, vaan odottaa kyllä.
Meillä puolestaan on kivaa tekemistä suunniteltuna vauvaviikolle, vaikka puoliso palaakin maanantaina töihin. Itselläni on myös liuta ihania hömppäsarjoja jonossa imetysmaratoneja varten. Katsotaan mihin asti pääsen.
-Jenni
Seuraa minua: Instagram / Facebook / Tiktok
Muut tilini: @bmhinterior / @elise_visuals / @plustyylit
LUE MYÖS
Ikävä omaa kehoa
Minulla on ollut synnytyksen jälkeen ehkä yksi isoimmista kriiseistä koskaan oman vartaloni kanssa. En ainakaan muista käyneeni vastaavanlaista myllyä läpi ihan hetkeen. Ennen raskautta olin todella sinut itseni ja kehoni kanssa. Se oli pitkän ajatustyön ja myös oman eroprosessini tulos. Raskaana rakastin koko ajan kasvavaa pyöreää vatsaa, siellä mylläävää vauvaa, sekä kehoani, joka sai aikaan tämän ihmeen. Onhan se nyt ihmeellistä, miten ihmiskeho pystyy tekemään toisen pienen ihmisen. Ja nyt tuo pienen pieni ihmisen alku on kehoni ulkopuolella.
Ikävä omaa kehoa
Nyt kun en ole enää raskaana, käyn läpi kriisiä. Omat vaatteet eivät vielä mahdu kunnolla päälle. Tai jos ihan tarkkoja ollaan, niin en ole edes uskaltanut kokeilla päälle esimerkiksi yksiäkään farkkuja. Voisiko joku tuoda minulle tänne säkin, jonka pukea päälle? Samaan aikaan oma keho on edelleen jonkun muun käytössä, kun imetän. Lisäksi siitä ihanasta raskausvatsasta on jäljellä enää pehmeä kumpu. Alakertaan sattuu vieläkin vähän, varsinkin kovilla penkeillä ja syvään hengittäessä tuntuu, kuin happi yhtäkkiä loppuisi. Pukeudun 90 % ajasta aamutakkiin, koska se on helppo imettäessä tässä kotona.
Samaistutko?
Minulla on valtava ikävä omaa kehoa. Tiedän, että vartaloni on tehnyt valtavan urakan luodessaan sisällään kokonaan uuden ihmisen. Raskauden ihme jaksaa ihmetyttää minua edelleen näin kolmenkymmenen vuodenkin jälkeen. Kun katselen kaikkia kolmea lastani, tunnen suunnatonta ylpeyttä itsestäni ja kehostani. Minä tein heidät. Mutta olisihan se ihan kiva, jos heti synnytyksen jälkeen olisi samanlaisessa edustuskunnossa kuin Kate Middleton. Omasta synnytyksestä on kaksi viikkoa ja palautuminen kestää lopulta vuosia, joten kyseinen urakka on vasta alkamassa. Mutta eikö sitä voisi jotenkin nopeuttaa? Ai, ei.
Tulin ajatelleeksi, onko tämä tällä kertaa näin vaikeaa sen vuoksi, että nyt minulla ei liity synnytykseen kuukauden toipumisaikaa. Kahden ensimmäisen synnytyksen jälkeen olin molemmilla kerroilla fyysisesti niin huonossa kunnosa, että oman kropan palautumista ei juuri ehtinyt miettiä. Silloin sitä yritti vain selvitä arjesta vauvan (ja myöhemmin myös taaperon) kanssa, yksin, täysin puolikuntoisena. Nyt olen muuten niin hyvässä kunnossa, että aikaa ja ajatuksia riittää myös ulkonäölle ja sille, ettei kroppa palaudukaan sillä tahdolli, kuin olisi itse halunnut.
En ole ainoa
Tiedän ja tiedostan, että palautuminen ottaa aikaa ja nyt olisi tosiaan se hetki nauttia siitä oman kehon suorituksesta. Ja kyllä minä nautinkin. Mutta kaipaan itseäni. Sen lisäksi tässä samalla jyllää sellainen määrä hormoneja, että heikompia hirvittäisi. Tuntuu muun muassa siltä, että hikoilen 24/7 ja se on pääasiassa sellaista tuskanhikeä. Toisaalta eräs meikkitaiteilija on sanonut, että tuskanhiki on paras highlight, joten se puoli on ainakin kunnossa. Vielä kun ehtisi meikata. Minulla on muuten todella kova ikävä myös meikkaamista. Niin ja kaipaan seksiä. Haluaisin taas haluta, mutta voin kertoa ettei viisari vieläkään värähdä. Ei yhtään.
Tällä postauksella haluan ennen kaikkea jakaa näitä omia ajatuksiani. Tiedän, etten ole tunteiden kanssa yksin. Kun kirjoitin tästä Instgramiin, sain useamman viestin, että on tuntenut synnytyksen jälkeen samoja fiiliksiä. Tämä on hirmu tavallista ja näistä tunteista pitää saada myös puhua. Ei lakaista näitä juttuja maton alle. Sanotaan ne ääneen. Kroppa palautuu kyllä, mutta sää tätä vaihetta myös surra.
-Jenni
Seuraa minua: Instagram / Facebook / Tiktok
Muut tilini: @bmhinterior / @elise_visuals / @plustyylit