Viime viikon kuulumisia
0Heipä hei. Helmikuu on pyörähtänyt hyvin vahvasti käyntiin ja kohta eletään jo kuun puoliväliä. Ajattelin kertoa tähän väliin hieman kuulumisia. Minulla on koulua jo yli kuukausi takana ja edelleen kaikki tuntuu todella mielenkiintoiselta. Toki tämän yh-arjen ja opiskelun yhdistäminen on välillä aavistuksen haastavaa. Etäopetus mahdollistaa toki sen, että lasten sairasteluiden vuoksi ei onneksi poissaoloja tule. Olen voinut osallistua opetukseen myös lasten ollessa kotona. Se, että olenko pystynyt täysin keskittymään opetukseen on toki kyseenalaistettavissa. Mutta se, että pystyn seuraamaan edes vähän opetusta, on parempj kuin ei mitään. Meille onneksi kuuluu myös syventävät tehtävät, jotka paikkaavat huonoa keskittymistä.
Opiskelu
Muuten opiskelun intensiivisyys pääsi vähän yllättämään. Sitä voisi äkkiä kuvitella, että kotona opiskelu on leppoisaa. Mutta niinä päivinä, kun koulua on 9-16, on se melkoinen rutistus myös näin kotoa käsin. Toki helpottavaa on se, että koulumatkoja ei tässä tilanteessa juuri ole. Lisäksi juuri nyt tietokoneella tulee istututtua ihan tolkuttoman pitkään, kun on koulu ja on blogi. Olen yrittänyt nyt pitää huolta siitä, että kaikesta huolimatta tulisi liikuttua. Uimista minulla on aivan järkyttävä ikävä. Mutta tässä tilanteessa voin vain haaveilla siitä. Lenkeillä olen yrittänyt sen sijaan käydä monta kertaa viikossa. Olen yhdistänyt sen siihen, kun vien tyttöjä päiväkotiin ja olen onnistunutkin siinä. Kaikkein kovimmilla pakkasilla myönnän jääneeni kotiin tai valinneeni julkiset.
Tämä viikko on ollut siinä mielessä haastava, että tytöt on olleet suurimman osan viikko kotona nuhan ja yskän vuoksi. Kummallakaan ei ole ollut kuumetta, mutta en ole halunnut viedä heitä hoitoon tässä tilanteessa, kun olen voinut pitää heidät kotona. Päivät ovat olleet aavistuksen kaoottisia, mutta ollaan selvitty. Vaikka tämä onkin ollut nimenomaan sitä selviämistä. Kaikki sympatiani niille, joilla vastaava tilanne on jatkunut jo sieltä viime maaliskuulta. Niin on täälläkin ruutuajat ja rytmit paukkuneet ja en ole ihan varma siitä, mitä kaikkea syöpähoidoista on jäänyt korvieni väliin, mutten kuten sanottu, olemme selvinneet. Täytyy tunnustaa, että lapsivapaa viikonloppu tulee tämän jälkeen enemmän kuin tarpeeseen.
Toki, ihanaa vastapainoa, tälle arjelle on ollut esimerkiksi yöt kun nuorempi tyttö on kömpinyt viereeni nukkumaan. Ja yhtenä iltana me laitettiin tyttöjen kanssa ilmapatja minun makuuhuoneeseeni, jossa tytöt saivat nukkua siinä vierekkäin ja sen lisäksi lähelä minua. Vaikka välillä on rankkaa, niin en minä silti haluaisi antaa tätä kaikkea pois.
Deittailu
Instagramissa minua seuraavat ja erityisesti stoorejani katselevat tietävät, että poistin tällä viikolla profiini kaikista deittiapeista. Virallisesti olen edelleen sinkku, mutta tapailen vakavasti erästä ihmistä. Kyseinen ihminen tuli elämääni jo viime vuoden lopulla, mutta homma hiipui tuossa vuoden vaihteessa. Isoksi osaksi nimenomaan minun pelkojeni ja luottamusongelmieni vuoksi. Viime viikolla hän laittoi minulle kuitenkin uudelleen viestiä ja me aloimme jutella. Selvitimme monta väärinkäsitystä ja sovimme, että nyt keskitymme toisiimme. Mitään ei ole vielä kiveen hakattu ja me tapailemme vasta edelleen. Mutta olemme sopineet tapailevamme vain toisiamme ja minä olen luvannut työstää näitä luottamusongelmiani, jotka ovat todella iso kompastuskivi.
Tästä päästään luontevasti seuraavaan asiaan, nimittäin säännöllisiin psykologin tapaamisiin. Ensimmäinen asia, johon me pureudumme tässä traumojen käsittelyssä, on nimenomaan luottamusongelmat. Koska ilman luottamusta, mikään ihmissuhde ei ole mahdollinen. Psykologini antoi minulle huojentavan synninpäästön edellisen istunnon aikana. Tällä hetkellä on ihan ok, että en luota. Olen kokenut sellaisia asioita, että olisin hullu, jos kykenisin tuosta noin vain luottamaan. Positiivista on se, että tiedostan asiat, haluan niihin muutosta ja olen valmis tekemään asioita sen muutoksen eteen.
Minulla on edessä lapsivapaa viikonloppu ja olen viettämässä osan siitä tämän tapailukumppanini kanssa. Perjantaina menen kampaajalle, toiveena saada jotain tolkkua tähän pöheikköön. Siitä on kutakuinkin vuosi, kun hiuksilleni on tehty mitään ja ne alkavat myös olla sen näköiset. Ainut, että en tiedä yhtään mitä haluan. Mietin, jos antaisin kampaajalleni vapaat kädet. Mutta sen näkee sitten huomenna. Ihastukseni kanssa meillä on puolestaan luvassa loput leffamaratonista, joka meillä jäi uutena vuonna kesken.
Mitä teille kuuluu?
-Jenni
Lue myös
Uutta arkea takana kaksi viikkoa
Seuraa myös
Henkisen väkivallan jäljet
Eräs teistä seuraajista kysyi minulta, millaisia jälkiä pitkään jatkunut väkivalta on minuun jättänyt, kun kerroin kokeneeni lähisuhdeväkivaltaa. Lupasin harkita aiheesta kirjoittamista. En vain oikein tiennyt, mistä kaikesta kirjoittaisin. Sitten aloin miettiä mitkä asiat aiheuttavat minussa tällä hetkellä pelkoa, mihin tilanteisiin pelkoni liittyvät. On muutamia juttuja, jotka liitän edelleen vahvasti kokemaani väkivaltaan. Tarkoitukseni on nyt kertoa nimenomaan niistä asioista, jotka ovat seurausta omalla kohdallani pitkään jatkuneesta henkisestä väkivallasta. En voi puhua kenenkään muun suulla kuin omallani ja vain omista kokemuksistani. Jokainen kokee väkivallan eri tavalla ja reagoi siihen eri tavoin. Minulla on kokemusta vain itsestäni.
Kaikki, jotka minä tunnen, nimeävät sen henkisen väkivallan musertavammaksi kuin fyysisen. Samoin minä. Fyysistä väkivaltaa sattui harvoin, mutta henkinen väkivalta oli jatkuvaa. Se musertaa itsetunnon ja pirstaloi persoonallisuuden. Minä olen saanut itsetuntoni takaisin, mutta silti on jotain juttuja jotka vaikuttavat minuun tänä päivänäkin. Ja tässä ne nyt ovat.
En usko sitä, mitä minulle sanotaan
En tarkoita tätä yleisesti. En lähtökohtaisesti usko, että ihmiset valehtelevat. Mutta jos minulle sanotaan, että minusta välitetään tai minusta pidetään, en usko sitä. En ajattele suoranaisesti, että ihminen valehtelee, mutta en pysty luottamaan sanoihin. Vuosien ajan kuulin yhtä, samalla kun selän takana tehtiin aivan päin vastoin. Nyt olen sitten huomannut, että uskon paremmin tekojen kautta. Minulle toimii paremmin se, että minut otetaan lähelle, kosketaan ja näytetään sitä välittämistä. En toki kiellä etteikö sitä olisi myös kiva kuulla.
Puolustaudun perääntymällä
Sen uhan tai kokemuksen ei tarvitse olla edes todellinen, kun minä jo peräännyn. Keko Salatan kappaleessa; Koska mä pelkään, sanoitetaan tätä tunnetta todella hyvin. “Mä työnnän sua, työnnän sua, pois kun epäilen et, onks tää aitoo vai vedätätkö mua.” Puolustaudun näkymätöntä vihollista vastaan perääntymällä ihmissuhteistani. Se on helpompaa, kuin kohdata ongelmat, vaikka ne olisivat kuvitteellisia. Tätä piirrettä olen työstänyt ehkä kaikkein eniten tässä kuluneen vuoden aikana.
En pysty tekemään aloitetta seksiin
Tämä on näistä kaikkein intiimein, mutta halusin silti lisätä sen tähän, koska tämä on niin konkreettinen. Tällä hetkellä en pysty tekemään aloitetta seksiin. Saatan miettiä sitä, mutta ajatuskin siitä, että tekisin oikeasti aloitteen saa minut paniikkiin. Pelkään tässä kaikkein eniten torjutuksi tulemista. Vaikka suurin osa miehistä osaa varmasti torjua naisen ihan asiallisesti, sain monta vuotta kuulla huorittelua ja halventamista samassa tilanteessa. Jäljelle jäi vahva trauma ja sitä kautta pelko.
Pelkään riitoja
En ole koskaan ollut mikään riitelijä, mutta nyt pienikin vihje mahdollisesta riidasta, saa minut paniikkiin. Ja tämä on tilanteita, jotka saavat minut mieluummin perääntymään, kuin kohtaamaan tilanteen. Minun pitää todennäköisesti tehdä vielä pitkään töitä siihen, että pystyn jonain päivänä riitelemään rakentavasti, enkä vain hyperventiloimaan.
Tässä ne nyt ovat. Minun väkivallan jälkeni. Minun henkiset arpeni. Uskon, että näiden tiedostaminen auttaa jo paljon. Mutta minulla ei silti ole mitään käsitystä siitä, pystynkö koskaan toimimaan näissä asioissa normaalisti.
Olisi kiva kuulla millaisia ajatuksia tämä postaus teissä herättää.
-Jenni.