Deittailu ja sen ulkonäkökeskeisyys
3Minulta pyydettiin kirjoitusta deittailusta tänä aikana, kun kaikki on niin ulkonäkökeskeistä. Deittailu on yksi lempiaiheistani, joten kirjoitan siitä enemmän kuin mielelläni. Sen lisäksi olen pari päivää keskustellut seuraajieni kanssa miesten ja naisten pituuksista ja siitä, onko pituudella mitään väliä parisuhteessa. Ihan ensimmäiseksi haluan sanoa tästä pituusasiasta. Sillä onko mies pidempi, tai lyhyempi tai saman mittainen, ei oikeasti ole mitään väliä. Minäkin tiedostan sen. Mutta nämä ovatkin sitten niitä mieltymysasioita. Oma miestyyppini on pitkä, parrakas ja tatuoinnit, sekä silmälasit ovat plussaa.
Kun aloitin
Kun aloitin deittailun, olin todella epävarma ja tein profiilin vähän sillä periaatteella, että tyydyn siihen mitä saan. Mikä oli aivan väärä lähtökohta deittailuun. Minulla oli todella huono kehosuhde itseni kanssa, kun olin vuosia kuunnellut kuinka ruma ja vastenmielinen olen. Uskoin todella vakaasti siihen mitä, minulle oli toitotettu, en eronneena löytäisi enää ketään rinnalleni. Itsetuntoni oli siis melkoisen pohjamudissa, kun aloitin deittailun.
Deittailu on nykypäivänä hyvin ulkonäkökeskeistä ja sen tiedostaa kaikki. Kun sovelluksissa mennään ja svaippaillaan menemään pelkkien valokuvien perusteella, paljon jää puuttumaan. Mikään kuva ei kerro ihmisestä kaikkea. Eikä edes viisi kuvaa. Varsinkin, kun katsoo mitä kuvia sinne deittiprofiiliin päätyy. Tämä tosin on ihan oma aiheensa. Kuvista jää puuttumaan kaikki. Ihmisen olemus, ääni, puhetapa, äänensävyt, kaikki. Lisäksi kuvissa näkyvät kuvakulmat ovat yleensä aivan erit, kuin mistä kulmasta deittikumppania lopulta katselen. Tämän vuoksi itse syynään kaikki kuvat todella tarkkaan ja yritän saada mahdollisimman rehellisen käsityksen ihmisen kasvoista. Siitä huolimatta, vasta tavatessa saa kunnon käsityksen juttukaveristaan.
Minä kehottaisin ihmisiä olemaan avoin ja antamaan ihmisille mahdollisuuden. Minä svaippaan oikealle melko löyhin perustein, koska toisen kanssa keskustelukin kertoo enemmän, kuin pelkät kuvat. Toki minullakin on ne omat mieltymykset, joita kuuntelen, mutta niiden puitteissa. Se, että antaa mahdollisuuden, ei tarkoita välitöntä alttarille kävelyä.
Törkeydet profiileissa
Nettideittailun maailmassa törmää säännöllisesti kaikenlaisiin ulkonäköön viittaaviin törkeyksiin, kuten: “Ei pullukoille” ja “Jos olet sohvaperuna niin svaippaa vasemmalle” ja “Vain hyvännäköisille”. Rehellisesti, en ole koskaan ymmärtänyt tällaista käytöstä. Matchiin tarvitaan aina se, että molemmat osapuolet tykkäävät toistensa kuvista. Näin ollen jo tämä tekee moisesta kirjoittelusta täysin turhaa ja toisten mieltä syyttä suotta pahoittavaa. Myös toisenlaisiin teksteihin törmää. “Tykkään kurvikkaista.” “Naisessa pitää olla jotain, mistä ottaa kiinni.” Nämä ovat minusta ihan yhtä asiattomia, kuin aikaisemmin mainitut.
On eri asia kirjoittaa siitä, että toivoo tulevalta kumppanilta löytyvän samoja kiinnostuksen kohteita, kuin kirjoittaa ulkonäkövaatimuksia.
Ulkonäkökeskeisyydestään huolimatta, deittailu on ollut minulle todella rerapeuttista. Koska en ole s-kokoinen, 179 senttiä pitkä malli, niin todennäköisesti ole välttynyt niiltä kaikkein pinnallisimmilta yhteydenotoilta ja kommenteilta. Siitä huolimatta, olen mahtunut todella monen, todella mukavan miehen mieltymyksiin. Vuosien vähättelyn ja halventamisen jälkeen, olen saanut kuulla olevani kaunis, upea ja haluttava. Minulle tämä on ollut reitti positiivisempaan kehosuhteeseen.
Ei täysin paha
Silti jännitän edelleen treffeille menoa. Mitä, jos mies katsoo minua kerran ja toteaa etten olekaan sitä, mitä hän hakee. Vaikka olenkin enemmän sinut itseni kanssa nyt, niin ne omat epävarmuudet ovat minussa todella syvällä ja ne puskevat esiin tietyissä tilanteissa. Mutta niistä on mahdollista päästä yli. Olen saanut hyvän boostin matkalle parempaa kehosuhdetta, mutta loppu riippuu minusta itsestäni.
Nettideittimaailma ei ole läpeensä paha. Minulla on huomattavasti enemmän hyviä kokemuksia, kuin huonoja. Varsinkin sen jälkeen, kun opin blokkaamaan surutta kaikki törkeyksien heittäjät. Omaa kuorta pitää hieman kasvattaa, täytyy osata sanoa ei ja täysin sinisilmäinen ei pidä olla. Silti, kaikesta huolimatta, siinä on paljon hyvääkin.
Olisi mielenkiintoista kuulla teidän ajatuksianne nettideittailusta. Onko siellä jotain, mikä mahdollisesti pelottaa teitä ulkonäkökeskeisyydessä? Millaisia kokemuksia teillä on?
-Jenni
Lue myös
Sanat joita en kaivannut eron jälkeen
Asioita, joita olen oppinut nettideittailusta
Ei tuollainen ruma läski löydä ketään
Seuraa myös
Mitä on olla sinkkuäiti
Olen viime aikoina yrittänyt miettiä, mistä kaikesta teille kirjoittaisin. Viime vuoden tapahtumien myötä blogini sisältö on muuttunut todella paljon. Olen selkeästi paljon avoimempi ja siitä olen saanut paljon palautetta, sekä kiitosta. Mutta sitä tulee herkästi sokeaksi omille jutuilleen ja joskus ulkopuolinen saattaa nähdä paremmin niitä kirjoittamisen aiheita, kuin itse. Niin kävi tällä kertaa. Eräs nimittäin muistutti minua siitä, että on aihealue, jota en ole avannut juuri ollenkaan täällä blogissa. Ja se aihe on sinkkuäitiys. Se, että olen sinkkuäiti, on asia, joka määrittää tällä hetkellä koko elämääni. Toki olen paljon muutakin, kuin sinkku tai äiti tai sinkkuäiti, mutta tällä hetkellä se on melko määrittävä tekijä.
Rankka ja voimaannuttava sinkkuäitiys
Vastasin tähän kysymykseen lyhyesti jo Instagramissa. Voisin kiteyttää sinkkuäitiyden kolmeen sanaan; ihanaa, rankkaa ja yksinäistä. On äärimmäisen ihanaa olla lapsilleen käytännössä kaikki kaikessa. Samaan aikaan välillä on todella vaikeaa olla heille samaan aikaan, sekä äiti, että isä. Minun ei ole mahdollista pyytää lapselta, että menisikö hän pyytämään apua toiselta vanhemmalta.
Hyvänä esimerkkinä arki-illat. Kun sitä on itsekin fyysisesti väsynyt pitkästä päivästä ja sitä haluaisi vain rojahtaa sohvalle. Samaan aikaan lapset ovat todella tarvitsevia ja kaipaavat huomiota, iltapalaa ja apua iltatoimiin. Eikä kotona ole ketään muuta, jonka kanssa illan toimet voisi jakaa. Siinä hetkessä on ihan tahtomattaankin kireänä.
Ja nykyisellä järjestelyllä, kun lapset asuvat minun luonani, niitä hengähdystaukoja on äärimmäisen vähän.
Minulle sinkkuäitiys on kuitenkin tehnyt mahdolliseksi sen, että olen voinut tehdä meidän arjesta todella omannäköistäni ja tehdä asiat juuri niin, kuin itsestä tuntuu hyvältä ja mitkä koen itse lapsille parhaaksi. Me ollaan käyty lasten kanssa huomattavasti enemmän retkillä, verrattuna aikaisempaan. Toki korona tuo omat rajoituksensa tähän. Mutta tällä hetkellä, kun ollaan vain me kolme, voimme mennä täysin meidän aikataulujen ja mieltymysten mukaan. Se on ihanaa ja vapauttavaa.
Toki vastuu on myös yksin minulla. Minä vien lapset aamulla hoitoon ja kiiruhdan kouluun tai tällä hetkellä työharjoitteluun. Joka ilta juoksen hakemaan lapsia hoidosta ja yritän siinä välissä hoitaa kaiken muun. Kaupat, ruuanlaitot, pyykit, kotitehtävät, kaiken. Kun teloin muutamia viikkoja sitten nilkkani, mietin moneen kertaan onko vamma niin vakava, että se tarvitsee välttämättä lääkäriä. Sillä minun mukanani sunnuntai-iltana päivystykseen lähtee myös lapset. Ja pakko myöntää, kun nilkka ei selkästi ole irti ja kipulääke puree, niin sitä mieluummin pärjää, kuin lähtee päivystykseen lasten kanssa. Muut sinkkuäidit tietää tämän.
Mutta vaikka arjen hallinta yksin, on välillä äärimmäisen rankkaa, samaan aikaan voin tuntea itseni todelliseksi supernaiseksi. Kun minä handlaan tämän kaiken, voin hallita myös kaikkea muuta. Tunne on todella voimaannuttava. Varsinkin sen jälkeen, kun on vuosia kuullut siitä, ettei pysty mihinkään, eikä pärjäisi yksin. Olen pystynyt todistamaan nämä väitteet jo moneen kertaan vääriksi. Minä pystyn ihan mihin vain.
Eikä tämä koske pelkästään sinkkuäitejä, vaan kaikkia sinkkuvanhempia. Mutta henkilökohtaisesti pystyn kirjoittamaan vain siitä sinkkuäitiydestä, kun siitä minulla henkilökohtaisesti kokemusta.
Tsemppiä kaikille sinkkuvanhemmille.
-Jenni
Lue myös
Sukupuuttoon ja ajatuksia sinkkuna olemisesta
Ensimmäisen arkiviikon tunnelmia