Yksin lasten kanssa
0Olen ollut taas (vai edelleen) kipeänä. Koronan jälkeen olen napannut itselleni kaikki kulkutaudit. Ilmeisesti kyseinen perkele vaikuttaa myös vastustuskykyyn ja minulla on nykyään yksivuotiaan vastustuskyky. Kun kerroin tästä Instagramissa (@bmhjenni), sain useamman viestin, että muutkin ovat huomanneet tämän saman. Vastustuskyky ei ole entisensä koronanan jälkeen. Eli nyt tätä vastustuskykyä keräillään sitten uudelleen.
Eilen illalla, osittain tämän sairastelun vuoksi, osittain oireilevan ahdistuneisuushäiriön vuoksi, sänkyyn mennessä oma ajatus lähti vähän laukalle. Aloin kelata siinä sängyssä maatessani, oman olon ollessa vielä aika kurja, että mitä jos en herääkään aamulla. Miten tyttöjen silloin käy? Muistavatko he mitä olen neuvonut, että pitää mennä soittamaan naapurien kelloja ja pyytämään apua? Esikoiselle pitäisi vielä opettaa, miten soittaa hätäpuhelu. Eikö sen voikin tehdä, vaikka puhelimessa on näppäinlukko? Pitäisi laittaa kaikki tärkeät tiedot jääkaapin oveen lapulle. Luojan kiitos isompi osaa lukea.
Tiedän, että tilanne toi nämä ajatukset pintaan, mutta tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun vellon samankaltaisissa mietteissä.
Yksin lasten kanssa
Kun elää ja asuu yksin lasten kanssa, sitä tuntee olevansa välillä todella yksin. Arki meillä sujuu aika hyvin, mistä olen kiitollinen. Eikä yksin jääminen erotessa tuntunut niin pahalta ja pelottavalta, kuin se olisi voinut tuntua. Olin jo ennen eroa tottunut pärjäämään yksin ja suurinpiirtein sama meininki jatkui myös eron jälkeen. Edelleen, aina ajoittain, hikikarpaloita otsalle tuo kaikki muutokset. Muistan viime kesältä sen, kun sain ilmoituksen, että keittiön pöytä toimitetaan niin etten millään ehtisi päiväkodin kautta kotiin ajoissa. Kahden aikuisen perheessä olisi voinut sopia toisen kanssa: ”Hei, hae sinä lapset, minä menen pöytää vastaan.” Nyt homma vaati ylimääräisiä järjestelyjä. Työpaikassani onneksi joustettiin, jotta pääsin kiitämään päiväkodille ajoissa ja loppu hyvin, kaikki hyvin.
Viime yö ei ole ensimmäinen kerta, kun mietin sitä, että mitä jos en herää aamulla. Tai mitä jos loukkaan itseni kotona jotenkin. Ei ole kerta tai kaksi, kun olen joutunut uudelleen ripustamaan lasten alas repimiä verhoja tuolilla seisten. Entä, jos putoankin sieltä ja loukkaan itseni? Entä, jos saan sairaskohtauksen. Kuten sanottu, olen lasten kanssani yksin, joten pahimmassa skenaariossa, minä olen pahasti loukkaantunut ja lapseni ovat täällä keskenään.
Ja minä en ole edes se ihminen, joka varautuu aina pahimpaan. Eräs ystäväni voi vahvistaa tämän. Hän on nimittäin se, joka varautuu aina pahimpaan ja minä olen aina aivan pihalla, kun juttelemme näistä.
Olemme toki käyneet turvallisuustaitoja lasten kanssa läpi. Olen opettanut, että jos ette mitään muuta keksi, niin menkää soittamaan naapurien ovikelloja ja pyytämään apua. Esikoisen kanssa ollaan käyty näitä vähän isommin ja laajemmin. Uskon kuitenkin, että molemmat tytöt osaavat toimia vähintään edellä mainitulla tavalla, jos tarvitsee.
Elämää kahden kodin välillä
Tällä hetkellä lapset käsittelevät hyvin vahvasti myös tätä uutta elämää kahden kodin välillä, mikä on täysin ymmärrettävää. Suurimpana harmina painaa tällä hetkellä ikävä, mikä on ymmärrettävää. Lapset sanoittavat hyvin selkeästi sitä, miten isän luona on äitiä ikävä ja äidin luona on isää ikävä. Oma etuni on se, että olin itse myös kahden kodin kasvatti ja muistan omia tuntemuksiani tästä. Pyrin olemaan parhaani mukaan heidän tukenaan. Meidän elämä on kuitenkin loppujen lopuksi paljon paremmin näin. Ja muutoin tämä asuminen sujuu paremmin kuin hyvin. Meillä on omat jutut lasten kanssa. Tällä hetkellä meillä on muun muassa pienet omenapuun ja tomaattien kasvatusprojektit. Omenapuu on hauska projekti, tomaatista toivomme ehkä pientä satoa.
Ja nyt on ollut ajoittain myös huomattavissa näitä: ”Iskä antaa tehdä näin”, selityksiä silloin, kun olen jostain tiukka. Fakta toki on, että joka kodissa on vähän eri säännöt. Se on normaalia. Tiedän, että pääperiaatteet on samoilla linjoilla molemmissa kodeissa.
Ihan tavallista arkea
Ja siis, pääsääntöisesti arki sujuu ilman tällaisia mietteitä. Me ollaan ja eletään omannäköistä elämää. Yleensä arki sujuu ilman erityisempää miettimistä. Saan seurata kun lapseni itsenäistyvät pikkuhiljaa ja ovat silti myös niitä ikuisia äitin vauvoja. ♥
Tämän tekstin tarkoitus ei ollut valittaa. Mä olen edelleen maailman onnellisin siitä, että olen eronnut ja elämä on muuttunut parempaan suuntaan. Olen saanut elämääni aivan uskomattoman ihanan miehen ja kumppanin, joka auttaa parhaansa mukaan, kun vain ehtii ja pystyy. Mutta tämä on arkeani. Ja tiedän, että siellä on myös monia muita yksin lasten kanssa asuvia, jotka ehkä pääsevät mukaan tähän ajatukseen. Moumoun Iina oli myös kirjoittanut vähän saman suuntaisia ajatuksia omassa postauksessaan.
-Jenni
Seuraa minua: Instagram / Facebook / Tiktok
Muut tilini: @bmhinterior / @elise_visuals
LUE MYÖS
Minusta tuli ihan erilainen äiti kuin ajattelin
Varpajaiset on naisilta pöllitty perinne
Viikko 13/22: Koko viikon kestänyt noidannuoli
Tämä on ollut suoranainen epäonnen viikko. Viime sunnuntain ja maanantain kärsin melkoisista vatsakivuista ja tiistaina minulle iski noidannuoli. Tämän jälkeen mainitun vuoksi olen ollut koko viikon enemmän tai vähemmän sänkypotilaana. Loppuviikosta onneksi yhä vähemmän, mutta kaikki liikkuminen meinaa kostautua sitten illasta kasvavilla selkäkivuilla. Onneksi tiistai oli ainoa päivä, kun en pystynyt kävelemään suorassa ja torstaina onnistuin jo köpöttelemään itse kauppaan. Selkäkivut ovat tehneet minusta myös aika väsyneen. Osittain siksi, että herään monta kertaa yössä aina siihen, kun pitäisi kääntää kylkeä. Myös jatkuva kivun kestäminen väsyttää, vaikka särkylääkkeet ovatkin sitä taittaneet.
KUVA: Katri Konderla / EDITOINTI: Minä
Sain apua
Rakas tuli maanantaina auttamaan meille. Hän kävi kaupassa, laittoi ruuan ja tiskasi, mistä olin aivan järjettömän kiitollinen. Minä en osaa pyytää apua, vaikka sitä tarvitsisin. Tilanne on todella paha, jos pyydän apua. Tämä piirre on kehittynyt väkivaltaisen parisuhteeni aikan, jolloin avunpyyntöjäni vähteltiin ja tyrmättiin. Yleensä melko julmalla tavalla. Muistan esimerkiksi kerran, kun olin todella sairas ja pystyin lähinnä makaamaan ja tärisemään sängyssä. Kun tässä tilassa pyysin apua, minut jätettiin täysin yksin. Tämä on todella vahva muisto ja silloiset tunteet nousevat aina pintaan, kun joudun tilanteeseen, jossa minun pitäisi pyytää apua.
Nykyään kun poikaystäväni kyselee, että tarvitsenko apua ja näkee minun ”kyllä mä pärjään” vakuutteluideni taakse, menen täysin lukkoon. Muutun kylmälsi ja etäiseksi. Menen niiden kaikkien omien suojamuurien ja vallihautojeni taakse piiloon ja minusta on hyvin vaikea saada irti mitään. Kiitos poikaystäväni loputtomalle kärsivällisyydelle ja ymmärrykselle kanssani. Onneksi hän on myös oppinut, että välillä minulta ei kannata edes kysyä, vaan kannattaa auttaa kyselemättä. Kuten hän tällä viikolla teki. En voi oikeasti sanoin kuvailla sitä, miten onnekas olen.
Hullaannuin Tokmannin Miny-mallistosta.
Tokmanni on tuonut myymälöihinsä aivan ihanan Miny lifestylemerkin, joka hurmasi minut aivan täysin. Toivon, että tämä merkki jää myymälöiden valikoimiin pitkäksi aikaa. Siihen kuuluu paljon esimerkiksi todella kivoja lasten koruja ja omat lapseni ovat kumpin tällä hetkellä varsinaisia harakoita. Itsen ostin niin itselleni, kuin lapsilleni pantoja. Itselleni kaksi kangaspantaa, sekä pörröisen pannan, jolla saa hiukset pois kavoilta esimerkiksi kasvojen pesun ja meikkaamisen ajaksi. Tytöille ostin somat kissankorvapannat.
Sitten asia, joka minulla meni todella tunteisiin tällä viikolla. Miten vaikeaa voi olla löytää pluskokoisena sopivan kokoisia sukkahousuja? Varsinkin beigenä ja 20 denillä. Todella vaikeaa, voin kertoa. Tarjolla olisi tällä hetkellä joka kaupassa mustia, 50 denin sukkahousuja, mutta ei sellaisia joita etsin. Tykkään varsinkin kuvatessa käyttää sukkahousuja. Ne ovat niin helpot päällä kun pitää vekslata asujen kanssa, eikä tarvitse miettiä sukkia, kun vaihtaa kenkiä. Nyt kevättä kohden kaipasin todella ohuita beigejä sukkiksia.
Minulta meni sopivien sukkahousujen etsimiseen useampi päivä, joista kaksi päivää oli aktiivista etsintää kaupoissa ja noin 40 € rahaa. Näistä noin 30 € oli täysin hukkaan heitettyä, koska ne menivät lopulta sukkahousuihin, jotka eivät syystä tai toisesta mahtuneet päälleni. Joko oma kokoni oli kaikin puolin liian pieni tai malli oli tehty kääpiöille ja haarukset jäivät puoleen väliin reittä. Lopulta onneksi löysin KappAhlista. Siellä tosin oli tasan kaksi vaihtoehtoa (musta ja beige). Pääasia oli kuitenkin se, että löysin etsimäni.
Googlailun perusteella sukkahousuja tehdään isommassakin koossa, mutta jostain syystä ne eivät päädy kauppoihin asti. Todella turhauttavaa ja kyllä, meni ehdottomasti tunteisiin. En voinut olla miettimättä, eikö meidän pluskokoisten rahat kelpaa kaupoille? Miksi ette voi tuoda valikoimaa kauppoihin asti, kun sille olisi kysyntää?
Uusi Poirot ihastutti
Leputellessani lauantaina selkääni katsoin Disney + palvelusta sekä Kuolema Niilillä, että Idän pikajunan arvoituksen. Edellä mainitussa järjestyksessä, putkeen. Elokuvat yllättivät todella kivasti. Ajatus Kuolema Niilillä-elokuvan katsomisesta lähti siitä, että halusin katsella vähän lisää Gal Gadottia. Elokuvassa yhtä pääosaa näyttelee Armie Hammer, jota syytetään tällä hetkellä ainakin kannibalismista, sekä naisten pahoinpitelystä. Poikaystäväni kertoi, että tämän vuoksi monet boikotoivat elokuvaa. Mikä on ehdottoman sääli kaikkia muita näytteilijöitä kohtaan. Elokuva on siis ilmeisesti tehty ennen kuin Armie Hammeriin liittyvät seikat paljastuivat.
PARHAAT JUTUT
Paras podcast: Ikisuosikkini Perjantain parhaat, jota minulla oli aktiivisen murhapodien kuuntelun jäljiltä jäänyt rästiin monta jaksoa. Sain kuunella Noorien suosituksia monta jaksoa putkeen ja erityisesti mieleen jäi idea samppiksista. Eli samppanja-aamiaisesta, joka jatkuu koko päivän ja johon osallistutaan yöpuvussa tai aamutakissa. Tämän haluan vielä toteuttaa.
Paras herkku: Gateaun pistaasisolmu. Ikisuosikki ja varmaan valehtelematta lempi pullani, jota himoitsin koko viikon. Odotus palkittiin sunnuntaina kuvausreissun päätteeksi, kun käytiin ostamassa Katrin kanssa kuvauspullat.
Paras sarja: Bridgertonin kakkoskausi, jonka ahmin sohvalla pötköttäessäni. Edelleen loistavaa, romanttista hömppää.
Paras löytö: No ne perhanan sukkahousut, kun ne viimein löysin.
Paras arkiruoka: Loimulohi-halloum salaatti. Tätä tein itselleni, kun lapset olivat toisessa kodissa. Ei ehkä olisi mineihin uponnut. Mutta minä rakastan.
Paras juttu tällä viikolla: No varmaan se, mistä edellä kirjoitin, että muru auttoi minua, vaikka en osannut sitä pyytää. Edelleen, kokemani jälkeen, tuntuu täysin utopistiselta, että elämässäni on joku joka osallistuu ja auttaa pyytämättä.
Paras juttu, joka on vielä tulossa: Ensi viikolla tulevat kevätmessut. Ihanaa päästä pitkästä aikaa messuille. Parvekkeenlaitto mietityttää juuri nyt., joten josko sieltä saisi inspiraatiota siihen.
Toivon todella, että noidannuoli viimein helpottaisi ja ensi viikolla voisin elää jo normaalisti ilman jatkuvaa lepäilyä.
-Jenni
Seuraa minua: Instagram / Facebook / Tiktok
Muut tilini: @bmhinterior / @elise_visuals
LUE MYÖS
Vuoden ensimmäinen viikkokatsaus
Viikkokatsaus: Ihan vain perusarkea
Viikkokatsaus: Kaatosadetta ja yksi neljävuotias