Meidän viikonloppu
0Siis huh huh, mikä viikonloppu meillä on takana. Tämä on ollut itseasiassa sen luokan viikonloppu, että aika on mennyt älyttömällä vauhdilla. Ollaan oltu tekemässä koko ajan ja koti on tuntunut lähinnä työleiriltä. Huomaa, että viimeinen raskauskolmannes on lähtenyt käyntiin, kun näitä projekteja ei voi enää hirveästi lykätä. Olisi kuitenkin kiva saada paikat valmiiksi ennen vauvan syntymää.
Onneksi viikonloppuun mahtui myös muutakin. Kuten se, että molemmat lapset oppivat pyöräilemään ilman apupyöriä.
Perjantai
Meidän viikonloppu alkoi itseasiassa vähän niin kuin perjantaina. Molemmat lapset olivat nimittäin kotona. Toinen toipilaana ja toinen ihan vapaapäivällä. Puoliso meni puolestaan myöhäisempään vuoroon, joten hän oli oikeastaan koko päivän meidän kanssa. Minä tein siinä päivällä vähän töitä, mutta pakko myöntää, että koko pesueen kotona olo sotki hieman kuvioita. Minä sain vielä päähäni, että nyt kun puoliso oli kerrankin päiväsaikaan kotona, olohuoneen järjestys pitää ehdottomasti vaihtaa. Olin siis suunnitellut tätä jo useamman viikon, joten mistään hetken päähänpistosta ei ollut kysymys.
Puoliso vaihtoi meidän sohvan divaaniosan toiselle puolelle ja minä sitten siirtelin keveämpiä huonekaluja uusille paikoilleen. Muutettiin myös sohvan paikkaa vähäsen, että saatiin meidän nojatuoli paremmalle paikalle. Olohuoneen muutoksesta on luvassa paremmat kuvat myöhemmin.
Me käytiin siinä päivällä kuopuksen kanssa myös kahdestaan kaupassa kahvinhaku reissulla. Kun oli käynyt niin kamala tilanne, että kahvi oli päässyt taloudesta loppumaan. Kuopus on oikeasti aika mahtavaa seuraa. Hänellä riittää asiaa ja pähkäilyjä, joita voidaan käydä yhdessä läpi kun ollaan kahdestaan liikenteessä.
Iltapäivälle minulla oli sovittuna myös sparrailupuhelu mentorini Monan kanssa. Oli todella inspiroivaa vaihtaa ajatuksia rauhassa niin, että Mona keskittyi vain minun juttuihini. Meitä on kuitenkin ollut useampi tyyppi tässä mentorointipilotissa mukana ja vaikka Mona on ollut kaksi kuukautta jatkuvasti viestin päässä, oli tämä puhelu oikeasti ehkä parasta antia ohjelmassa. Saatiin tosin loppupuolelle puheluun kaksi kuokkijaa, kun puolison piti lähteä töihin ja lapsethan ampaisivat samalla sekunnilla minun luokseni.
Saatiin siinä illasta vielä pieni toimitus vauvantarvikkeita, jotka ostin secondhandina. Niitä käytiin sitten lasten kanssa läpi, että mitä kaikkea sieltä löytyy. Toinen lapsista olisi halunnut heti koeistua sitterin ja syöttötuolin babysetin, mutta ehdin väliin. Vauvan ammetta sen sijaan testailtiin nukeilla ja todettiin hyväksi.
Lauantai
Lauantai-iltana allekirjoittaneella oli vuorossa sitten Antti Tuiskun Mayhemi. Sitä ennen kotona oli kanssa yksi ihan oma mayheminsa. Lapset harjoittelivat sitä pyöräilyä puolison kanssa ja minä pidin huolen siitä, että muulla perheellä riittää ruokaa, kun itse olen humputtelemassa pitkästä aikaa. Samaan aikaan tulin miettineeksi, että ennen tällainen keikalle lähtö ei olisi kyllä tullut kuuloonkaan. Ei ainakaan ilman, että lapset olisivat olleet yökylässä jossain. Olin taas mielessäni äärettömän kiitollinen siitä, miten elämä on lopulta mennyt.
Minulla meni reilut kaksi tuntia laittaa omat hiukseni. Kampaukset eivät ole oma vahvuuteni. Varsinkaan omaan päähäni, jossa puolet asioista tehdään näppituntumalla. Vaadittiin neljä yritystä ja kokeilua ennen kuin sain hiukset sillä tavalla kivasti, että hyväksyin ne itse. Siinä välissä puoliso oli ehtinyt jo pakata lapset mukaansa leffaan, joten saatoin meikata ihan rauhassa itsekseni.
Meikkaamisen jälkeen verhosin itseni ja vatsani paljetteihin. Totesin, näyttäväni varsinaiselta diskopallolta. Mikä ei sinänsä haitannut yhtään.
Illan deittini, eli ystäväni, saapui meille ja me lähdetiin kahdestaan kohti Helsingin jäähallia. Pussasin lapset vielä nopeasti ovella ja toivotin hyvät yöt heille. Mikä oli heistä äärimmäisen hauskaa, kun vielä ei ollut nukkumaanmenoaika.
Keikka oli tosi hyvä ja yllätyksekseni jaksoin jorata koko sen kaksi tuntisen, jonka show kesti. Enkä synnyttänyt kesken keikan, vaikka sekin vaihtoehto kävi mielessä. Siinä olisikin ollut varsinainen synnytystarina kerrottavaksi, jos olisin ponnistanut Antti Tuiskun Peto on irti-biisin tahtiin.
Selvisin myös yhtenä kappaleena kotiin ja sänkyyn. Yöllä sain tosin noin viisisataa suonenvetoa molempiin jalkoihin ja yhden jopa jalkapöytään. En tiennyt sen olevan mahdollista. Mutta jos tämä oli joraamisen hinta, kestin sen lopulta.
Sunnuntai
Aamulla heräsin sitten siihen, että lapsilla oli vaihteeksi jotain aamuisia erimielisyyksiä, joita selvitettiin marisemalla. Tarvittiin suihku, kahvia ja pari tuntia puolittaista koomaamista sohvalla, ennen kuin alkoi tuntua siltä, että olin hereillä. Puolison kanssa naurettiin, että miten voi olla krapula, vaikka mitään ei ole juonut. Mutta vissiin se on se väsymys.
Appiukko tuli päivällä meille auttamaan puolisoa auton kanssa, että saatiin meidän makkariin lipasto. Hänen mukanaan tuli myös Lilli-koira, josta lapset olivat aivan haltioissaan. Sillä aikaa, kun puoliso oli isänsä kanssa hakemassa Torista löytynyttä lipastoa, lapset touhusi koiran kanssa ja minä silitin.
Siinä sivussa piti myös improta meille aikuisille joku päivän ruoka, koska lapset vetivät jauhelihakastikkeen viimeistä murusta myöten. Pyöräily teki selvästi nälkäiseksi.
Makuuhuoneen lipasto ei itseasiassa ollut edes päivän ainoa Tori-keikka, sillä puoliso haki omatoimisesti myös vauvalle hoitopöydän. Joka päätyi toistaiseksi vielä olohuoneeseen, kunnes saadaan makuuhuone siivottua ja järjestettyä. Lipastoon tulee siis muun muassa vauvan vaatteita ja tarpeellisia tekstiilejä, jotka on toistaiseksi ajelehtineet pitkin kämppää erilaisissa pusseissa. Nyt aloitettiin niiden pesu ja itseasiassa sain ensimmäiset jutut silitettyä ja viikattua jo laatikoihin. Tuo silitystyömaa ei tosin ihan heti oli loppumassa, joten sitä iloa on vielä luvassa.
Sain illan aikana myös laitettua omia tavaroita kyseiseeen lipastoon ja järjestettyä korvakoruni taas paikoilleen. Siitä huolimatta mietin siinä sängyllä istuessa, että tuleeko tästä ikinä valmista. Tein koko päivän kaikkea ja silti makuuhuoneen nurkassa on kassikaupalla tavaraa odottamassa paikoilleen pistämistä ja silittämistä.
Tässä tarvitsisi melkein toisen viikonlopun edellisestä palautumiseen. Onneksi viikolla saa rauhoittua töiden pariin. 😀 Tosin, viikolle mahtuu useampi kalenterimerkintä, että taas saadaan kyllä mennä tukka putkella.
Kaikesta huolimatta, viikonloppu oli ihana. Siinä tuli taas roppakaupalla onnen hetkiä ja hyviä muistoja, joita muistella. Lasten pyöräilemään oppiminen oli vain osa siitä.
Ihanaa viikkoa murut!
-Jenni
Seuraa minua: Instagram / Facebook / Tiktok
Muut tilini: @bmhinterior / @elise_visuals / @plustyylit
LUE MYÖS
Patriarkaatti kusettaa myös miehiä
Patriarkaatilla on oma tiukka mallinsa niin miehelle, kuin naiselle. Miehen malli on loppujen lopuksi ihan yhtä suppea, kuin naisenkin. Tosimies ei puhu tunteistaan, eikä itke. Tosimies tuo leivän pöytään, eikä osallistu akkojen hommiin, kuten siivoamiseen, lastenhoitoon tai ruuanlaittoon. Ja samaan aikaan naiset puhuvat keksenään siitä, kuinka seksikäs mies voi olla viikatessaan pyykkiä tai ollessaan lasten kanssa. Itse voin ainakin vahvistaa sen, että oma puolisoni on kaikkein vetävimmillään silloin, kun hän on tukena ja turvana lapsilleni. Kun katson häntä silloin, vetovoima ja halu tuntuu sisuskaluissa asti.
Joten, eikö tuo patriarkaatin miehen mallli tunnu tässä vaiheessa isolta kusetukselta? Miehille kerrotaan, mitä heidän pitää olla, samalla kun naiset kaipaavat aivan päinvastaista. Sitten, kun tällainen patriarkaatin ihannemies, joka ei puhu tunteistaan, ei osallistu siihen arjen pyörittämiseen ja on vain sellainen maskuliininen tosimies, jääkin yksin ihmetellään missä vika. Eikä siinä vaiheessa syytetä patriarkaattia, vaan naista. Pakkohan se vika on olla naisessa, kun tällainen hyvä, tavallinen mies ei kelpaa.
Nainen ei enää tarvitse miestä
Varmasti on olemassa myös näitä patriarkaatin ihannenaisia, jotka suostuvat olemaan niitä alistuvia synnytyskoneita, mutta monet naiset ovat heränneet vaatimaan jotain muuta.
Kun fakta on, että nykypäivänä, naiset eivät välttämättä edes tarvitse miehiä. Me emme tarvitse huoltajia. Olemme oman taloutemme hallitsijoita ja ei ole asiaa, mitä me emme lopulta pystyisi hoitamaan. Itselleni sinkkuäitiys oli sellainen piste jolloin tajusin hyvin konkreettisesti sen, etten ihan oikeasti tarvise miestä. Pärjään yksin lähes kaikessa. Todennäköisesti vauvahaaveetkin olisivat lopulta hoituneet ilman kumppania itsenäisesti. Tällaisen oivalluksen jälkeen totesin, että tulevan kumppanin pitää tuoda todella iso lisäarvo siihen nykyiseen arkeen, jos aion pariutua. Ja hän on tuonut.
Oma parisuhteeni ei olisi ikipäivänä onnistunut näin hyvin, jos puoliso ei olisi niin osallistuva. Minä halusin pitkään kyllä pitää kaikki ohjat omissa käsissäni pitkään, koska olen itsenäinen nainen ja hoidan kyllä oman tonttini. Aika nopeasti hän otti niitä vastuita. Nykyään koen, että meidän työnjako on hyvin tasapuolinen ja myötäilee meidän kummankin vahvuuksia.
Sen lisäksi puolisoni tukee minua ihan kaikessa. Myös silloin kun pelkäsin jäädä sairaslomalle mielenterveyteni ollessa aivan palasina ja nyt, kun haaveilen uusista urakuvioista. Ja tässä on vain murto-osa siitä kaikesta lisäarvosta, mitä hän elämääni tuo. En pystyisi enää ikinä olemaan ihmisen kanssa, joka tekisi minut ainoastaan surulliseksi ja ahdistuneeksi. Eikä mikään ihan kivakaan riittäisi. Haluan nykyään parhaan. Ja sen sain.
Joten nyt olisi korkea aika tuulettaa näitä vanhoja ajatuksia siitä, mitä miehen kuuluu olla. Naiset kaipaavat nykypäivänä tasa-arvoista kumppania, eivät tosi miestä. Ja tämä kannattaa oikeasti muistaa nykyään, kun meidän ei ole pakko pariutua huoltajan saamisen toivossa.
-Jenni
Seuraa minua: Instagram / Facebook / Tiktok
Muut tilini: @bmhinterior / @elise_visuals / @plustyylit
LUE MYÖS
Minä en kiitä puolisoani, kun hän tekee kotitöitä