Kumman vanhemman sukunimi lapselle?
2Me ollaan kumppanin kanssa keskusteltu ajatuksen tasolla siitä, kumman sukunimen meidän mahdollinen yhteinen lapsi saisi. Kummallakin on oma mielipiteensä asiasta. Kumppanini mielipide on niin sanotusti perinteisempi, eli lapselle isän sukunimi tai yhdistelmäsukunimi. Itse inhoan yhdistelmäsukunimiä, joten koen sen vaihtoehdon olevan poissuljettu. Minä puolestani ajattelen, että koska minä olen se, joka käy läpi riskiraskauden ja ehkä myös taas sen riskisynnytyksen, eli teen kaiken varsinaisen työn, lapsen nimi olisi minun sukunimeni.
Sukunimen lyhyt historia
Minulle ei mene läpi se perustelu, jota iso osa käyttää: ”Kautta aikojen on lapsi saanut isänsä nimen.” Itseasiassa näin on ollut nippa nappa sata vuotta. Sukunimilaki, jonka mukaan kaikilla pitää olla sukunimi on asetettu vasta vuonna 1920. Siinä ei kuitenkaan otettu kantaa lapsen sukunimeen. Ja vasta vuonna 1929 on asetettu avioliittolaki, jossa sanotaan että aviottoman lapsen sukunimi on äidin sukunimi. Lapsi voi saada isänsä sukunimen vain avioliiton kautta tai isän tunnustaessa lapsen. Minä itse olen saanut äitini sukunimen syntyessä. Sukunimeni muutettiin vanhempieni mennessä naimisiin.
Sitä ennen sukunimi on ollut tärkeä aseman todistaja. Aatelisnainen on pitänyt oman sukunimensä osoittaakseen, mistä suvusta on tullut ja osoittaakseen oman sukunsa tuen aviomiehensä asemalle.
Eli lapset eivät ole saaneet kautta aikojen isänsä sukunimeä. Se on melko moderni keksintö.
Seuraajien ajatuksia
Kysyin stooreissa seuraajieni ajatuksia aiheesta ja siitä, millaisiin ratkaisuihin heillä on päädytty. Sain ihan todella paljon vastauksia. En ehtinyt Instagramissa edes kaikkiin vastaamaan, mutta jaan nyt muutamia vastauksia täälläkin.
”Me ollaan naimisissa mutta halusin pitää oman sukunimeni. Meidän lapsella on isänsä sukunimi. <3 ”
”Mä olin joskus sitä mieltä, että tottakai miehen sukunimi kun oltiin naimisissa. Nyt lapsia on viis ja neljällä viidestä eri sukunimi. Eli ei siis mitään väliä loppuviimein.”
”Esikoisella isän ja kadun etten taistellut enemmän. Kahdella muulla mun ja mies otti sen kans.”
”Mun lapsilla isänsä, koska se oli hänelle tärkeämpää. Mut yhdessähän se on päätettävä.”
”Se kumpi sopii kauniimmin nimeen tai on lapselle helppo (Esim. Ettei tarvitse tavata nimeä).”
”Mun sukunimi, ei oltu naimisissa ja oma on harvinaisempi.”
”Oma sukunimi tai sitten yhdistelmä. Pidän omasta sukunimestäni enkä perusta tuosta perinteestä.”
”Meillä äidin sukunimi, koska isällä hankala ulkomainen nimi.”
”Mun lapsilla on isänsä sukunimi, koska en pidä omasta sukunimestäni.”
”Isä sai tahtonsa läpi etunimestä ja lapsi sai sitten äidin sukunimen.”
”Mä otin miehen sukunimen, kun mentiin naimisiin joten lapselle tulee sama.”
”Ollut aina sitä mieltä, että mun nimi. Mutta lapsen isällä niin kiva nimi, että pyörsin vakaan päätökseni.”
”Meille asialla ei ollut merkitystä. Pidin oman sukunimeni, lapsilla minun sukunimi.”
”Mä valitsin etunimet, isältä sukunimi, harvinainen. Isä kuoli, lapset onnellisia isän sukunimestä.”
”Mä antaisin kivemman kuuloisen tai harvinaisemman.”
Kerron sitten joskus aikanaan, mihin ratkaisuun me lopulta päädytään. Tällä hetkellä vahva vaihtoehto on se, että meidän lapsi saisi sen isänsä sukunimen, mutta minä päätän sitten etunimistä. Mutta aika näyttää. Toistaiseksi tämä ei ole oikeasti edes ajankohtainen keskustelu.
-Jenni
KUVAT: Mun muru / EDITOINTI: Minä
Seuraa minua: Instagram / Facebook / Tiktok
Muut tilini: @bmhinterior / @elise_visuals / @plustyylit
LUE MYÖS
Mitä minulle ja meille kuuluu juuri nyt
Heipä hei. Halusin kirjoittaa pitkästä aikaa rauhassa kuulumisia teille. Istun parhaillaan kotona yhden nuhanenän kanssa, jolla on tällä hetkellä ilmeisesti hyvät leikit lastenhuoneessa. Ainakaan minulla ei ollut lupaa mennä huoneeseen äsken häiritsemään leikkejä. Kumppanini lähti hetki sitten töihin ja isompi lapsi on koulussa. Eli hyvin perus arkea.
Tämä arki alkoi vajaa kaksi viikkoa sitten melkoisella rytinällä. Ainakin minusta tuntui siltä. En vain ehtinyt mukaan tai oikeammin mun pää ei ehtinyt mukaan.
Oireileva ahdistuneisuus
Eilinen ja oikeastaan viimeiset pari viikkoa ovat olleet aika rankkoja. Lähinnä minu oireilevan ahdistukseni vuoksi. Ilmeisesti lapsen koulun aloitus, yhteenmuuttosuunnitelmat, oma koulu ja muutama oirehtiva trauma, olivat liikaa ahdistukselleni ja se alkoi oireilla. Suurin osa muutoksista on toki hyviä muutoksia, mutta ahdistuneisuushäiriöisellä myös positiiviset asiat saattavat aiheuttaa ahdistuksen pahenemisen. Tiedän, että oma oloni rauhoittuu ja tasoittuu taas ajallaan, mutta hetken aikaa on taas tosi rankkaa.
Eilinen oli erityisen rankka. Olin kotona kuin zombie ja kumppanini taisi kysyä minulta moneen kertaan, onko kaikki hyvin. Kaikki oli periaatteessa hyvin. Päivän ahdistuneisuus oli vain uuvuttanut minut niin, että kärsin järkyttävästä päänsärystä ja vaelsin kotona, kuin zombie. Plus itkin ihan kaikelle.
Positiivista tässä on se, että osaan taas itse aktivoitua sen suhteen, että haen itselleni hoitoa. Olen monessa mielessä sellainen ”poissa silmistä, poissa mielestä”-tyyppi, joten hyvällä jaksolla en osaa ajatella sitä, että keskusteluapu saattaisi esimerkiksi ennalta ehkäistä olon pahenemista tälle tasolle. Eli nyt kun ahdistus on taas mielessä, yritän saada itselleni jonkin jatkuvan avohoidon palvelun, koulupsykologin lisäksi. Koska ei se ole kenenkään edun mukaista, että olen noin puolen vuoden välein kuukauden päivät toimintakyvytön pahentuneen ahdistuksen vuoksi.
Mitä muuta kuuluu?
Vaikka ahdistus on haukannut ison osan voimavaroistani, niin muutenhan meillä menee aika hyvin. Esikoisen koulu on lähtenyt sujumaan ilman isompia ongelmia. Lapsi on toki todella väsynyt iltaisin, mikä kuuluu asiaan. Olen yrittänyt tukea häntä ja sanoittaa hänelle myös sitä, että on tavallista olla iltaisin väsynyt koulupäivän jälkeen. Esikoinen tuntuu ymmärtävän tätä hyvin ja sanoittaa tuntemuksiaan myös itse.
Myös nuorempi lapsi kriiseilee hieman uutta viskariryhmää ja sitä, että sisko ei olekaan enää samassa talossa hänen kanssaa. Ja tämä sopeutuminen tuntuu ottavan erityisen koville. Onneksi uudessa ryhmässä on vanhoja, tuttuja aikuisia ja kavereita. Kuulemma siellä on kehittynyt jo pieni kaveriporukka, jossa he touhuavat kaikkein mieluiten. Meidän päiväkodin aikuiset on kyllä niin ihania ja supereita, että en ole yhtään huolissani kuopuksesta, vaikka tässä pientä sopeutumiskriisiä onkin ollut.
Vaikka päiväkoti ei ole ainoa asia, johon pienen ihmisen pitää sopeutua, kun kumppanini viettää yhä enemmän ja enemmän aikaa meidän akssa saman katon alla.
Uiminen osaksi arkea
Olen niin ylpeä siitä, että olen saanut ujutettua uimisen ja vesijumpan osaksi arkea. Tajusin, etät meidän asumisrytmillä saan mahtumaan arkeen uimisen ainakin kerran viikkoon, mikä on ihan huippua ja aion pitää siitä kiinni. Uiminen on mulle todellinen henkireikä. Se helpottaa monesti ahdistusta ja on ainoa liikuntamuoto, josta jaksan oikeasti innostua. Tästä syystä haluan saada sen säännölliseksi osaksi omaa arkeani.
Päästiin viikonloppuna myös treffeille kumppanin kanssa. Tai pikemminkin valokuvausreissusta muotoutui treffit ihan vahingossa. Lähdettiin keskustaan, käytiin syömässä ja käveltiin Töölönlahden rantaa pitkin. Lopulta myös kuvattiin, sillä kumppanini haluaa auttaa minua tässä mitä teen ja helpoin tapa auttaa on opetella käyttämään minijärkkäriäni. Arvostan tätä avuntarjousta aivan valtavasti. Jo senkin takia, että hän sanoi ennen kuin oltiin ensimmäistä kertaa tavattu, että häntä on turha pyytää kuvaamaan mitään. : D Niin se mieli muuttuu.
Kaiken kaikkiaan minulle kuuluu hyvää. Saan ahdistuksen kuriin, tiedän sen ja muutenkin asiat järjestymään sen suhteen.
-Jenni
KUVAT: Mun muru / EDITOINTI: Minä
Seuraa minua: Instagram / Facebook / Tiktok
Muut tilini: @bmhinterior / @elise_visuals / @plustyylit