Pari sanaa pettämisestä
0Olen lukenut nyt paljon eri kirjoittajien blogitekstejä pettämisestä, mikä on pyörinyt mielessäni viime aikoina paljon. Yritän selkeästi käsitellä parhaani mukaan sitä miten minua petettiin. Olen yllättynyt siitä, miten paljon käsiteltävää on, vaikka sain kuulla asiasta vuosi eron jälkeen. Samaan aikaan en ole. Vuosia jatkunut pettäminen selittää niin paljon viimeisten vuosien tapahtumista. Mutta samalla se romutti kaiken, vaikka suhde olikin jo päättynyt.
Pettäminen
Pettäminen on aina raukkamainen, henkinen väkivallan teko toista kohtaan. Enkä nyt edes puhu lyhyistä ihastumisista tai fantasioinneista, koska niitä on kaikilla, oli suhteessa tai ei. Vaikka minä tässä nyt löytäisin itselleni kumppanin, niin pitäisin silti Robert Downey Jr:ia kuumana miehenä. Sitten on vielä suhteita, joissa on keskenään sovittu muista kumppaneista sen omaan parisuhteen ulkopuolelta. Itse määrittelen pettämisen niin, että toinen osapuoli tekee jotain sellaista, joka rikkoo kunkin parisuhteen yhdessä sovittuja sääntöjä. Eli uskon siihen, että avoimissa suhteissa voidaan myös pettää. Pettäminen rikkoo yhteisen luottamuksen, monesti peruuttamattomasti ja vahingoittaa petettyä syvästi.
Vaikka itse sain kuulla asiasta niin armollisella tavalla, kuin se on ollut mahdollista, en voi olla miettimättä kaikkea sitä. Mistä lähtien, milloin, kuinka usein, missä..? Erilaiset skenaariot pyörivät päässäni usein. Toinen, mitä luonnollisesti mietin, olisinko minä voinut tehdä jotain toisin? Tästä olen myös keskustellut omien keskustelukontaktieni, kuten psykologin kanssa ja olemme yhdessä tulleet siihen tulokseen, että en olisi voinut.
Ei petetyn syy
Pettäminen ei ole petetyn syy, vaan pettäjän raukkamainen päätös. Pettäjä päättää tietoisesti pettää toista. Toki, oma suhteeni oli jo vuosia kulkenut selkeää alamäkeä ja ero oli tiedossa jo pitkään ennen päätöstä. Mutta minusta on reilua molempia kohtaan, kun tiedetään ettei paluuta entiseen ole, että päätetään se edellinen suhde. Tai vähintäänkin puhuttaisiin avoimesti. Minä olin avoin. Sanoitin sitä, että en ollut onnellinen. Puoli vuotta ennen eroa olin sanonut, että katson tätä vuoden verran ja jos mikään ei muutu, niin minä lähden. Tässä vaiheessa kuvioissa on ollut jo kolmas osapuoli. Viikkoja ennen eroa tiesin, että tämä oli tässä. Me emme ole yhdessä enää kauaa. En tiedä tarkalleen, mistä sen tiesin, mutta sen vain tiesi. Pettämisen suhteen olin kuitenkin täysin sinisilmäinen.
Olen todennut sinkkuvuoteni aikana, että minulla on todella syviä luottamusongelmia, joita yritän parhaani mukaan työstää. En vielä tiedä tuleeko tämä vaikuttamaan jollain tapaa luottamusongelmiini. Todennäköisesti tulee. Mutta minulla on todella paljon muitakin kokemuksia pohjalla, jotka ovat ruokkineet luottamusongelmiani oikein toden teolla. Onneksi minulla on koko tulevaisuus aikaa korjata niitä.
Myönnän suhtautuvani melko jyrkästi pettämiseen. Se herättää tunteita missä jokaisessa. Samaan aikaan tiedostan myös sen, että kaikki ei ole niin mustavalkoista. Silti toivon, että asiat olisivat omalla kohdallani menneet toisin ja esimerkiksi vuosia jatkuneen pettämisen sijaan, homma olisi vihelletty poikki jo paljon aikaisemmin.
-Jenni
Lue myös
Seuraa myös
Kontrollointi parisuhteessa
Minusta tuntuu, että minun on aivan pakko kirjoittaa tästä. En oikein saa mielenrauhaa ennen kuin saan jäsenneltyä ajatukseni tekstiksi. Tajuan koko ajan selvemmin ja selvemmin sen, kuinka perustavanlaatuista henkistä väkivaltaa ja rajoittamista olen joutunut kokemaan. Olen kirjoittanut tästä ennenkin, että henkistä väkivaltaa on todella vaikeaa käsittää siinä hetkessä kun on siinä tilanteessa. Varsinkin, kun sitä on jatkunut kauan. Henkinen väkivalta on välillä myös ammattilaisille vaikeasti tunnistettavissa, jonka vuoksi avun tarjoaminenkin on vaikeaa. Minun kohdallani tarvittiin pitkään jatkuvaa etäisyyttä tilanteeseen ja ulkopuolisia kertomaan, että minulle on tehty vuosia väärin. Nyt päällimmäisenä on ajatus, että miten olen voinut sallia kaiken sen ja miksi olen vain alistunut. Se on ollut kaikin puolin niin väärin.
Epäilen, että minulla on joku myöhäinen kolmenkympin kriisi. Myöhäinen siksi, että täytin kolmekymmentä jo melkein kaksi vuotta sitten. Olen joka tapauksessa kriiseillyt ihan valtavasti oman koulutustilanteeni suhteen. Minullahan ei ole taustalla mitään muuta, kuin peruskoulu ja aika ajoin se tuntuu melkoiselta epäonnistumiselta. Voin suoraan sanoa häpeäväni sitä. Kerron koulutustaustastani melkoisen kierrellen ja kaarrellen, kun siitä kysytään. Hyvin herkästi ajatellaan, että tämän ikäisellä pitäisi olla homma jo hallussa. Toki samaan aikaan kuuntelen kaksikymmentäviisi vuotiaita, jotka kriiseilevät sitä, tuliko sitä sittenkään valittua oikea ala.
Sain kuulla olevani epäonnistuja
Samaan aikaan yritän olla itselleni armollinen, sillä silloin, kun muut ovat opiskelleet itselleen sitä ensimmäistä ammattia tai käyneet lukiota, minä olen ollut todella syvällä omassa masennuksessani. Yritin opiskella, parikin tutkintoa, mutta mikään ei vain tuntunut omalta siinä tilanteessa. Yritin suorittaa ja tehdä, kun samaan aikaan olisi ehkä pitänyt yrittää hyväksyä se, että olin todella sairas. Eikä minulla ollut kunnon hoitokontakteja. Myös koko persoonani oli tuona aikana ihan eri, mitä se on nyt terveenä. Samaan aikaan saan kuulla sitä, millainen epäonnistuja pohjimmiltani olen, siltä ihmiseltä, jonka olisi pitänyt olla tukenani.
Sitten kun mielenterveys alkoi olla paremmassa jamassa, minulle hoettiin, että olen omat mahdollisuuteni käyttänyt opiskelujen suhteen ja mokannut ne. Eikä uutta tilaisuutta tulisi, kun en minä kuitenkaan siinä onnistuisi. Tämä on aika rankkaa kuultavaa kuukaudesta ja vuodesta toiseen. Kuulla jatkuvasti siitä, miten on jonkun silmissä epäonnistunut ja toista tilaisuutta ei ole mahdollisuutta saada. Ja kun sitä kuulee tarpeeksi, siihen alkaa uskomaan. Minä ihan rehellisesti uskoin, ettei minulla olisi enää ikinä taloudellisesti mahdollisuutta opiskella.
Koko maailma tuntui aukeavan
Kun vuoden lopussa alkoi käydä selväksi, että joku muutos elämääni on saatava tai burn out iskisi ja kovaa, olin paniikissa. Uskoin edelleen vakaasti siihen ettei minulla olisi pienintäkään mahdollisuutta opiskella. Yritin ensin etsiä työpaikkoja joihin pääsisin omalla onnettomalla koulutustaustallani. Kun sitten tajusin, että voin opiskella myös päiväkoulussa ja pärjäisin niin myös ihan hyvin, koko maailma tuntui aukeavan. Tajusin, että toisin kuin olen uskonut, minulla olisi oikeasti mahdollisuus tavoitella unelmiani koulutuksen saralla. En tarvitsisi ihmettä, voisin tehdä sen itse. Tätä tunnetta on todella vaikea kuvailla, mutta se oikeasti tuntuu siltä, kuin koko maailma olisi avautunut.
Ihminen, joka ei ole kokenut tällaista henkistä nujertamista, ei varmasti usko, kuinka kokonaisvaltaista se voi olla. Kuinka voi olla mahdollista uskoa toisen sanoja, vaikka ne eivät pitäisikään paikkansa. Minulle se oli kuitenkin siinä hetkessä täyttä totta. Kuten niin moni muukin asia.
Ja näitä jälkiä minä kannan mukanani edelleen. Joudun välillä oikeasti miettimään mikä on totta ja mikä ei. Mitä minä oikeasti saan ja pystyn tekemään ja mitä en. Tarvitsen edelleen ammattiapua siihen, että ymmärrän miten asiat todellisuudessa ovat. Samaan aikaan yritän hyväksyä oman historiani ja sen ettei minulla ole aiemmin ollut oikeita resursseja havitella unelmiani. Mutta on tässä vielä aikaa. Minulla on vielä vuosia aikaa tavoitella seksuaaliterapeutin unelmaani.
-Jenni