All in – Ihastuminen
1Vuodatin tässä yksi päivä Instagramiin postauksen siitä, miten olen ihastumisen iskettyä sellainen all in-tyyppi. Minulla ei ole ihastumisessa kevyempää vaihdetta. Olen kaiken kokemani jälkeen lähtökohtaisesti todella varovainen ja epäileväinen jokaista kohtaan. Minun on vaikeaa uskoa, että kukaan voi oikeasti ihastua minuun. Kiinnostunut voi olla, mutta että ihastunut. Minulla on ympärilläni niin vahvat suojamuurit, että en ihan heti päästä ketään niiden lävitse. Mutta, kun vastaan tulee tyyppi, joka kolahtaa olen heti täysillä mukana. Kiihdyn nollasta sataan hetkessä. Olen aina ollut sellainen. Uskon, että äitini ja nuoruuden ystäväni voisivat kertoa tarinan jos toisenkin tästä piirteestäni.
Samaan aikaan ihanaa ja kamalaa
Tämä on samaan aikaan sekä ihanaa, että todella raskasta. Ihastuminen on pääsääntöisesti ihanaa. Ne perhoset vatsanpohjassa ja kun suupielet nousevat väkisinkin hymyyn, kun toinen laittaa viestiä. Se ihana, kutkuttava, suloisen tuskainen odotus, pitkät puhelut ja kaikki muu. Se on ihanaa. Minulla siihen liittyy taas se valtava hylätyksi tulemisen pelko, joka nostaa päätään aina, kun koen oloni epävarmaksi. Koen deittailun olevan paljon epävakaampaa, kuin parisuhteen. Vaikka ei se parisuhdekaan kaikkea takaa. Minuakin petettiin vuosia pitkän parisuhteen aikana. Mutta koen, että deittaillessa se mieli muuttuu herkemmin, kun pelissä ei ole syviä tunteita. Vaikka koen pääsääntöisesti selviäväni kyseisen pelon kanssa, välillä se on niin voimakas, että se tuntuu tukahduttavalta. Haluan pakoon sitä tunnetta ja toimin sen vallassa sokeasti.
Näin ollen, kun elän ihmissuhteitani isosti alusta asti, koen juuri tuon deittailun ja ihastumisen ihan äärimmäisen stressaavaksi. Toki, en ole vuosiin kokenut juuri mitään muutakaan, joten en tiedä miten pelot vaikuttavat syvempiin suhteisiin. Mutta olen huomannut saavani enemmän varmuutta sitä mukaan, kun suhteeni ovat edenneet pelkästä deittailusta vähän syvempään tapailuun.
Ilman isoja odotuksia, en pettyisi niin pahasti
Kun sitten ihastun, ihastun todella. Siihen kuuluu kaikki edellä mainittu. Lisäksi en pysty kovin kauaa pitämään ihastusta kokonaan itselläni. Siitäkin huolimatta, että niitä tulee ja menee. Eräs ihana seuraajani sanoo, että etenkin Instagramin My storieita on silloin ihana seurata, kun ihastuminen puskee silloin toden teolla läpi. Silloin minusta paljastuu puoli, joka yhä kaiken jälkeen uskoo koko sydämestään rakkauteen. Vaikka pelkään ja ero on kyynistänyt minua, niin silloin se minun romantikkopuoleni kukoistaa. Odotukseni ovat silloin todella korkealla.
Tiedän, että jos en eläisi ihastuksiani läpi niin täysillä, en pettyisi niin pahasti, eikä minuun sattuisi niin paljon.
Mutta olisihan tämä elämä todella tylsää ilman tätä tunteiden vuoristorataa. Eikä minulla ainakaan ole ole mitään taikakeinoa, joka sammuttaa kaikki tunteet.
-Jenni
KUVAT: Hanna Poikkilehto / EDITOINTI: Minä
Lue myös
Haluan jakaa elämäni jonkun sellaisen kanssa joka…
Itsetyydytyksen kieltäminen kumppanilta
”Pitäisikö sinun tyytyä ihan tavalliseen?”
Seuraa myös
Millaista on olla 3 ja 5-vuotiaan lapsen äitinä
Halusin kirjoittaa teille siitä, millaista on olla 3 ja 5-vuotiaan lapsen äitinä. Elämä lasten kanssa muuttuu pikku hiljaa lasten kasvun myötä. Pikkuvauvan kanssa elämä on todella intensiivistä ja vauvakeskeistä. Mutta kun lapsi kasvaa, hän muuttuu koko ajan itsenäisemmäksi. Minun viisi- ja kolmevuotiaideni kanssa olen saanut maistaa jo helpompaa elämää. Vaikka lapset ovat yhä pieniä, niin he kokeilevat jo varovaisesti siipiään. Ihan koko aikaa ei tarvitse olla sydän syrjällään. Paitsi kuopuksen kanssa, joka on selkeästi perinyt äitinsä tapaturma-alttiuden. Huoh.
Minä olen ollut tyttöjen kanssa paljon yksin ihan alusta lähtien. Ja kuten sanottu, kun he olivat pieniä, äitiys oli paljon intensiivisempää. Silloin piti olla koko ajan valppaana ja silmät piti olla selässäkin. Nyt molemmat ovat sen verran itsenäisiä ja useimmiten ihan järki päässä, joten heille voi antaa pientä vastuuta.
Pidä lapsi käsivarren mitan päässä
Haluan tässä välissä sanoa, että tiedostan olevani yhä pienten lasten äiti ja pienet lapset tarvitsevat yhä aikuista. Lapsi on koko ajan sellaisessa itsenäisyyden ja riippuvuuden ristiriidassa. Näen sen selkeästi omissa tytöissäni, jotka yrittävät olla mahdollisimman itsenäisiä ja omatoimisia, mutta tarvitsevat minua kuitenkin joissain asioissa.
Luin jostain todella hyvän lauseen liittyen tähän asiaan; “Pidä lapsi käsivarren mitan päässä.” Tässä ohjeessa on niin fyysinen, kuin psyykkinenkin puoli. Esimerkiksi uidessa olet valmis tarttumaan lapseen, jos hän on sen käsivarren mitan päässä. Henkisesti olet käsivarren mitan päässä, kun lapsesi yrittää sitä itsenäistä elämää. Tarvittaessa pääset apuun nopeastikin.
Ja tällä hetkellä tämä 3 ja 5-vuotiaiden lasten äitinä oleminen on juuri tätä käsivarren mitan päässä pysymistä. Lapsi yrittää itse, mutta minä olen lähellä valmiina auttamaan ja tukemaan.
Millaista arki on?
Ehdottomasti suurin parannus tässä isompien lasten kanssa on se, kun lapset oppivat avaamaan itse television ja tekemään itselleen aamupalaa. Minun ei tarvitse nousta enää vapaapäivinä seitsemältä. Herään kyllä monesti siihen, kun lapset heräävät, mutta minun ei tarvitse välttämättä nousta silloin. Pystyn helposti pötköttelemään johonkin kahdeksaan tai jopa puoli yhdeksään, vaikka en nukkuisi. Mikä on ihanaa. Se antaa paljon voimia arkeen.
Välillä tytöt tulevat vuorotellen halaamaan ja pussaamaan minua huoneeseeni. Aika monesti he myös sanovat: “Nuku vaan äiti vielä. Me katsotaan Ryhmä Hauta.”
Tytöt haluavat päättää tällä hetkellä hyvin pitkälti omasta pukeutumisestaan. Heillä on hyvin vahvat mielipiteet siitä, millaisia vaatteita ostetaan. He myös valitsevat mieluiten asunsa itse aamuisin. Välillä joudun puuttumaan ihan käytännön asioihin, kuten siihen voiko sadesäällä pukea pelkkää hellemekkoa. Yritän myös välillä neuvoa, mikä sopii yhteen minkäkin kanssa, mutta harvoin minua kuunnellaan. Tytöt ovat tarkkoja omasta tyylistään.
Kaikki muukin halutaan tehdä itse. Välillä menee hermo, jos kaikki ei mene kerralla nappiin, kun kaikki pitäisi osata heti kerralla. Kärsivällisyys ei meinaa riittää harjoitteluun ja toistoihin. Toisessa tytössä tuppaa varsinkin olemaan sellaista perfektionistin vikaa. Jos kirjoittaessa a-kirjain ei ole täydellisen pyöreä, niin se on surkea. Siinä sitten minä yritän selittää, että kaikilla on erilainen käsiala ja harjoittelemalla se lähtee onnistumaan pikku hiljaa paremmin.
Tunteiden vuoristorataa
Ja voi sitä tunteiden määrää, mitä meillä välillä on. Kumpikin tyttö harjoittelee omien tunteidensa käsittelyä ja nimeämistä. Välillä se on todella vaikeaa ja välillä se on sitten sitä huutoitkua äidin sylissä ja välillä siitä tunteesta saadaan oikeasti kiinni. Tässä meillä on ollut isona apuna Fannin tunnetaitosarjan kirjat, jotka ovat ihan tyttöjen (ja minunkin suosikkeja). Niitä luetaan välillä ihan muutenkin ja taas välillä palataan niiden tunnetaito-oppien pariin. Parasta on ehkä se, että nämä samat kirjat ovat käytössä myös meidän päiväkodissa.
Viimeisimpänä, vaan ei vähäisimpänä… Tämän ikäisten kanssa retkeily on jo ihan parasta. Luonto- ja leikkipuistoretket, museot, pitemmät kyläreissut. Tytöt nauttii, minä nautin ja meillä on yhdessä aina hauskaa. Eikä pidemmätkään kävelyretket haittaa, kun tytöt jaksaa kävellä jo pidempiäkin matkoja. Meillä myös eväät on olennainen osa retkeilyä.
Joka tapauksessa, vaikka minulla onkin krooninen vauvakuume ja haikailen vauva-aikoja, niin myös tällainen isompien tyttöjen vanhemmuus on ihanaa. Siinä on ehdottomasti puolensa. Me ollaan tyttöjen kanssa hyvä tiimi ja on ihan mahtavaa saada olla juuri heidän äitinsä.
-Jenni
Lue myös
Vaihtoehtona kumppanuusvanhemmuus