Minusta tuntuu, että minun on aivan pakko kirjoittaa tästä. En oikein saa mielenrauhaa ennen kuin saan jäsenneltyä ajatukseni tekstiksi. Tajuan koko ajan selvemmin ja selvemmin sen, kuinka perustavanlaatuista henkistä väkivaltaa ja rajoittamista olen joutunut kokemaan. Olen kirjoittanut tästä ennenkin, että henkistä väkivaltaa on todella vaikeaa käsittää siinä hetkessä kun on siinä tilanteessa. Varsinkin, kun sitä on jatkunut kauan.  Henkinen väkivalta on välillä myös ammattilaisille vaikeasti tunnistettavissa, jonka vuoksi avun tarjoaminenkin on vaikeaa. Minun kohdallani tarvittiin pitkään jatkuvaa etäisyyttä tilanteeseen ja ulkopuolisia kertomaan, että minulle on tehty vuosia väärin. Nyt päällimmäisenä on ajatus, että miten olen voinut sallia kaiken sen ja miksi olen vain alistunut. Se on ollut kaikin puolin niin väärin.

Epäilen, että minulla on joku myöhäinen kolmenkympin kriisi. Myöhäinen siksi, että täytin kolmekymmentä jo melkein kaksi vuotta sitten. Olen joka tapauksessa kriiseillyt ihan valtavasti oman koulutustilanteeni suhteen. Minullahan ei ole taustalla mitään muuta, kuin peruskoulu ja aika ajoin se tuntuu melkoiselta epäonnistumiselta. Voin suoraan sanoa häpeäväni sitä. Kerron koulutustaustastani melkoisen kierrellen ja kaarrellen, kun siitä kysytään. Hyvin herkästi ajatellaan, että tämän ikäisellä pitäisi olla homma jo hallussa. Toki samaan aikaan kuuntelen kaksikymmentäviisi vuotiaita, jotka kriiseilevät sitä, tuliko sitä sittenkään valittua oikea ala.

Sain kuulla olevani epäonnistuja

Samaan aikaan yritän olla itselleni armollinen, sillä silloin, kun muut ovat opiskelleet itselleen sitä ensimmäistä ammattia tai käyneet lukiota, minä olen ollut todella syvällä omassa masennuksessani. Yritin opiskella, parikin tutkintoa, mutta mikään ei vain tuntunut omalta siinä tilanteessa. Yritin suorittaa ja tehdä, kun samaan aikaan olisi ehkä pitänyt yrittää hyväksyä se, että olin todella sairas. Eikä minulla ollut kunnon hoitokontakteja. Myös koko persoonani oli tuona aikana ihan eri, mitä se on nyt terveenä. Samaan aikaan saan kuulla sitä, millainen epäonnistuja pohjimmiltani olen, siltä ihmiseltä, jonka olisi pitänyt olla tukenani.

Sitten kun mielenterveys alkoi olla paremmassa jamassa, minulle hoettiin, että olen omat mahdollisuuteni käyttänyt opiskelujen suhteen ja mokannut ne. Eikä uutta tilaisuutta tulisi, kun en minä kuitenkaan siinä onnistuisi. Tämä on aika rankkaa kuultavaa kuukaudesta ja vuodesta toiseen. Kuulla jatkuvasti siitä, miten on jonkun silmissä epäonnistunut ja toista tilaisuutta ei ole mahdollisuutta saada. Ja kun sitä kuulee tarpeeksi, siihen alkaa uskomaan. Minä ihan rehellisesti uskoin, ettei minulla olisi enää ikinä taloudellisesti mahdollisuutta opiskella.

Koko maailma tuntui aukeavan

Kun vuoden lopussa alkoi käydä selväksi, että joku muutos elämääni on saatava tai burn out iskisi ja kovaa, olin paniikissa. Uskoin edelleen vakaasti siihen ettei minulla olisi pienintäkään mahdollisuutta opiskella. Yritin ensin etsiä työpaikkoja joihin pääsisin omalla onnettomalla koulutustaustallani. Kun sitten tajusin, että voin opiskella myös päiväkoulussa ja pärjäisin niin myös ihan hyvin, koko maailma tuntui aukeavan. Tajusin, että toisin kuin olen uskonut, minulla olisi oikeasti mahdollisuus tavoitella unelmiani koulutuksen saralla. En tarvitsisi ihmettä, voisin tehdä sen itse. Tätä tunnetta on todella vaikea kuvailla, mutta se oikeasti tuntuu siltä, kuin koko maailma olisi avautunut.

Ihminen, joka ei ole kokenut tällaista henkistä nujertamista, ei varmasti usko, kuinka kokonaisvaltaista se voi olla. Kuinka voi olla mahdollista uskoa toisen sanoja, vaikka ne eivät pitäisikään paikkansa. Minulle se oli kuitenkin siinä hetkessä täyttä totta. Kuten niin moni muukin asia.

Ja näitä jälkiä minä kannan mukanani edelleen. Joudun välillä oikeasti miettimään mikä on totta ja mikä ei. Mitä minä oikeasti saan ja pystyn tekemään ja mitä en. Tarvitsen edelleen ammattiapua siihen, että ymmärrän miten asiat todellisuudessa ovat. Samaan aikaan yritän hyväksyä oman historiani ja sen ettei minulla ole aiemmin ollut oikeita resursseja havitella unelmiani. Mutta on tässä vielä aikaa. Minulla on vielä vuosia aikaa tavoitella seksuaaliterapeutin unelmaani.

-Jenni

Lue myös

Ei enää parisuhteessa

Henkisen väkivallan jäljet

Traumatyöskentely

Seuraa myös

Instagram

Facebook

Tiktok

Elämässäni on joitain sellaisia hetkiä, kun tunnen erityisen vahvasti olevani sinkkuäiti. Osa näistä on sellaisia vähän universaalempeja kokemuksia ja osa ihan todellisia hetkiä meidän arjesta.

Tunnen olevani sinkkuäiti…

…kun yöllä kävelen ympäri asuntoa korvakipuaan huutavan lapsen kanssa ja odotan, että särkylääkkeet vaikuttavat, miettien samalla milloin terveyskeskuksen puheluvaihde aukeaa.

…kun iltapalajugurtti loppuu kesken ja punnitsen voisiko sitä käydä lasten kanssa nopeasti kaupassa vai pitäisikö odottaa aamuun. Jos en olisi sinkku, toinen voisi kipaista kauppaan puolestani.

…kun täytän kalenteriini lasten neuvoloita, vasu-keskusteluja, hammaslääkäreitä ja muita menoja ja mietin, koska ehdin käydä töissä.

…kun nilkan väännyttyä mietin vaatiiko se välitöntä lääkärillä käymistä, koska on ilta ja olisi vaivalloista ottaa lapset mukaan päivystykseen.

…kun istun lapsen sängyn reunalla yksinään silittelemässä lapsen hiuksia, pelkäämässä ja rukoilemassa, että kovaksi noussut kuume laskisi. Eikä minulla ole ketään, jonka kanssa jakaisin huoleni.

…kun yritän sopia treffejä ja mietit yritätkö saada lapsenvahdin vai sopia suosiolla treffit seuraavaille lapsivapaille, joihin on kaksi viikkoa.

…kun lapset kysyvät jonkun kiperän kysymyksen, johon en osaa vastata, enkä voi vain sanoa; “Menkää kysymään isältä.”

…kun suunnittelen ruokaostoksia ja ainoa perheenjäseniltä tuleva mielipide on; “spagettia.”

…kun käperryn sohvalle molemmat tytöt kainalossa katsomaan leffaa yhteisen irtorkarkkikipon kanssa.

…kun asetun parisänkyyn nukkumaan ja vieressäni on toinen lapsistani, eikä kumppanini.

…kun vaateostosteni ainoa makutuomari on viisivuotias.

…kun saan diktaattorina päättää viikonloppusuunnitelmista ja retkikohteista.

…kun oikeasti haluaisin kysyä toisen vanhemman mielipidettä johonkin asiaan, mutta joudun olemaan vaan omien mielipiteiden ja ajatusten varassa.

…kun minulta itseltäni menee kuppi nurin, eikä kukaan ole ottamassa tilanteesta koppia, että minä pääsisin hengättämään jokusen kerran sisään ja ulos.

…kun herään joka aamu lasten kanssa samaan aikaan ja mietin, että olisi ihanaa, kun joku muu nousisi lasten kanssa hoitamaan aamurumbaa minä saisin kerrankin kääntää vain kylkeä.

…kun lapseni tekee jotain sellaista, mikä on minusta aivan järjettömän hienoa, mutta muista aivan yhdentekevää ja mietin, kenen kanssa voisin jakaa tämän lapsen suuren saavutuksen.

…kun itken sydänsurujani makuuhuoneessa samalla, kun lapset katsovat olohuoneessa Ryhmä-Hauta.

-Jenni

Lue myös

Mitä on olla sinkkuäiti

Meidän pääsiäinen

Toinen nainen

Seuraa myös

Instagram

Facebook

Tiktok