Tänään oli taas päivä, kun vein lapset päiväkotiin, toivotin heille kivaa päivää, sekä kivaa aikaa isin kanssa. Lopuksi sanoin, että nähdään taas sitten parin päivän päästä. Tytöt halaavat minua tai vähintäänkin vilkuttavat minulle, jos leikkeihin on liian kiire ja huutavat; “Nähdään äiti.” Tästä uudesta tavasta on tullut jo ihan normi. Enää hyvästelyt eivät tunnu erityisen vaikeilta. Nähdäänhän me pian ja tällaiselle vähän introvertille äidille, pieni lepotauko lapsiarjesta on ihan tervetullut. Kuten korona-arjesta, myös tästä vuoroasumisesta on tullut uusi normaali.

Alussa kriiseilin sitä, miten selviän omasta ikävästäni ilman lapsia, joiden kanssa olen aiemmin viettänyt lähes kaiken valveilla olo aikani. Kun ikävästä tuli siedettävää, aloin miettiä mitä ihmettä minä teen tällä kaikella ajalla, joka minulle on yhtäkkiä vapautunut. Nopeasti huomasin, että kyllä minä tekemistä keksin. Ja nyt minä ihan oikeasti osaan myös nauttia tästä ajasta. En tiedä kehtaanko myöntää, millaista yhden hengen karaokea täällä vedetään parhaimmillaan, kun kukaan ei ole kuulemassa. Heh heh.

Kuten olen aiemmin kertonut, tämä on ensimmäinen kertani, näin aikuisiällä, kun olen oikeasti yksin. En ole koskaan edes asunut yksin. Minulla on ollut joko perheeni tai kämppisporukkani tai sitten avopuoliso tai lapseni. Nyt noin 50% ajasta asun ihan yksinään. Olen siis todellakin uuden äärellä tässä.

Onni onnettomuudessa, olen aina ollut sellaista itsekseni viihtyvää tyyppiä ja tämä yksin asuminen tuntuu enemmän kuin luonnolliselta. Juuri nyt se tuntuu todella hyvältä. Huomaan olevani aiempaa levollisempi yksinäni. Ja vaikka aiemmin olenkin pelännyt melkein kaikkea liikkuvaa yksin ollessani, nyt niin ei ole kuitenkaan ollut. Mikä on sinänsä huvittavaa.

Nyt olen hiljalleen löytänyt itselleni sopivat rutiinit tähän yksin asumiseen. Yleensä ensimmäisenä päivänä siivoan koko asunnon. Myönnän nauttivani todella paljon siitä, että aina hetken aikaa, kaikki tavarat pysyvät paikoillaan, eikä lelukaappi ole räjähtänyt pitkin lattioita. Siksi siivoaminen on tärkeä osa rutiiniani. Yksin ollessani haen itselleni jotain hyvää ruokaa, kuten sushia. Tällainen itsensä hemmottelu tekee ihan valtavan hyvää kiireisessä ja vähän sekavassa vuoroarjessa.

Olisi muuten hauskaa kuulla, onko siellä ruutujen takana muita, vuorovanhempia. Onko teillä jonkinlaisia rutiineja sille ajalle, kun lapsenne ovat poissa? Koska blogiin ei voi tällä hetkellä kommentoida, niin laittakaa kommenttejanne vaikka Instagramin kautta @bmhjenni yksityisviestillä tai sitten blogin Facebookiin.

Ajattelin, että olisi hyvä tehdä jonkinlainen välitilinpäätös elämästä eron jälkeen.

Mikä on muuttunut?

Kuten sanoin, tuntuu hassusti siltä, että vaikka kaikki on tietysti muuttunut eron jälkeen, tavallaan mikään ei ole muuttunut. Arki ja sen pyörittäminen on hyvin pitkälti minun vastuullani jo ennen eroa. Joten tavallaan eron jälkeen arjen pyörittäminen yksinään ei tuntunut isolta muutokselta. Se iso muutos tuli sitten kun, meillä alkoi pyöriä lasten vuoroasuminen. Yhtäkkiä minulla oli käsittämättömän paljon enemmän aikaa ihan vain itselleni ja hetken aikaa minulla oli pasmat vähän sekaisin, mitä kaikella sillä vapautuneella ajalla tekisi. Varsinkin, kun sitä aikaa vapautui juuri siinä vaiheessa, kun poikkeuslaki astui voimaan ja ihmisten tapaamista piti alkaa välttämään. Ja aluksi minulla oli toki käsittämättömän kova ikävä tyttöjä, mutta nyt nautin enimmäkseen myös yksinolosta, kun sen verran introvertti kuitenkin olen.

Miten arki on lähtenyt sujumaan kaikkine muutoksineen?

Hämmästyttävän hyvin. Se isoin huoli, miten pärjään yksinäni taloudellisesti ja muutenkin, helpotti nopeasti. Samoin lasten päivähoito järjestyi lopulta nopeasti ja mutkattomasti. Vaikka päiväkodin aloitus oli kovempi pala äidille, kuin lapsille, vuorohoito on helpottanut meidän arkea aivan älyttömästi. Minulla alkaa kesällä töissä yövuorot, joten vuorohoito on ollut ihan ehdoton.

Miten voin?

Edelleen todella hyvin. Mutta huomaan, että alun vapauden huuma alkaa selkeästi tasaantua arjen myötä. Se ei tee minusta kuitenkaan yhtään vähempää onnellista. Ero tuntuu edelleen hyvältä ja oikealta ratkaisulta. Toki kevään aikana tapahtunut kiusaaminen ja vainoaminen, josta olen kirjoittanut aiemmin, on syönyt onnen tunnetta. Sen suhteen olen joutunut elämään välillä todella synkkiä hetkiä, mutta onneksi apua on saatavilla. Ja nyt puoli vuotta eron jälkeen, huomaan olevani aika ajoin yksinäinen. Ilmeisesti nyt on tullut se vaihe eron jälkeen, kun alan todella sopeutumaan siihen yksin elämiseen ja siihen ettei kotona olekaan yhtä aikuista, jonka kanssa jakaa ajatuksia ja läheisyyttä.

Mitä kuuluu treffirintamalle?

Korona on omalta osaltaan hieman rauhoittanut treffailua. Juttelen kyllä edelleen miesten kanssa sovellusten kautta, mutta treffeille on vasta viime aikoina tullut lähdettyä vain harkitusti. Ihan kenen tahansa kanssa ei ole tullut lähdettyä. Ja sitten on tullut kyllä kyseltyä, onko mitään hengitystieinfektion oireita. Mutta lyhykäisyydessään, treffailu jatkuu edelleen. Tuossa aiemmin keväällä minulla oli suhde, joka tuntui vakavammalta, kuin lopulta olikaan. Jos jotain olen ehtinyt tässä ajassa oppia itsestäni, niin olen ehdottomasti sellaista kaikki-mulle-heti-nyt-tyyppiä. Ihastun nopeasti ja vahvasti, mutta tunteet lähtevät helposti myös tasoittumaan ja jopa laskemaan. Joten yksi asia, jota täytyy itse harjoitella on se, että yritän ottaa rauhallisesti, vaikka tuntuisi kuinka ihanalta.

Mitä odotan tulevaisuudelta?

Tällä hetkellä odotan ihan vain kesää. Minulla on pitkä kesäloma, josta aion nauttia oli koronatilanne mikä tahansa. Sitten ollaan vain luovia ja onneksi olen löytänyt tänä keväänä uudet lenkkipolut tuolta rannalta, joten aina tarvittaessa voin painua metsään. Kaiken muun suhteen olen avoimin mielin ja otan vastaan sen, mitä elämä antaa.

Mikä on päällimmäisenä mielessä juuri nyt?

Tyyneys ja onni. Asiat ovat kallistuneet nyt aika hyvälle tolalleen. Ehkä tuo vainoaminen ja kiusaaminenkin loppuu pian ja pääsen esimerkiksi avaamaan taas blogin kommentoinnin.