Lapset taitaa olla tunnettuja siitä, että kuumeesta ja flunssasta huolimatta virtaa riittää. Kun aikuinen kaatuu puolikuolleena sänkyyn, lapsilla meno vain yltyy.

Huh huh. Täällä on takana melkoinen viikko. Kaikki lähti jo alkuviikosta, kun nuorempi tyttö tuli kipeäksi. Kirjoitinkin jo siitä, miten näin pääsääntöisesti yksin lasten kanssa olevalle, nousee kylmä hiki otsalle kun lapsi on kipeänä. Edelleenkään kukaan ei ole jakamassa täällä sairaslomia kanssani. Mutta fakta on se, että tämä on nyt tätä ja näillä mennään.

LUE MYÖS: Kaikki perhepäivähoidosta

Lapset taitaa olla tunnettuja siitä, että kuumeesta ja flunssasta huolimatta virtaa riittää. Kun aikuinen kaatuu puolikuolleena sänkyyn, lapsilla meno vain yltyy. Niin meilläkin. Tytöillä oli menossa melko riehakkaat flunssapäivän leikit. Minä olin laittamassa ruokaa ja yritin rauhoitella tyttöjen leikkiä siinä ohessa. Hetken päästä makuuhuoneesta kuului itkua. Riensin katsomaan, mitä tapahtui ja menin nostamaan pienemmän tytön sängyn vierestä lattialta syliini. Huomasin nopeasti, että toinen käsivarsi ei näyttänyt normaalilta.

Arvioin tilannetta lyhyen hetken. Käsi pitäisi todennäköisesti kuvata. Ja koska meillä ei ole autoa, jotta pääsisimme nopeasti sairalaan, päätin soittaa ambulanssin. Hätäkeskuksessa tilanne otettiin heti vakavasti ja meidän luokse lähetettiin ensihoitotiimi. He totesivat saman, kuin minäkin. Eli me lähdettiin kiireen vilkkaa ambulanssikyydillä kohti Uutta lastensairaalaa. Esikoinen, joka oli säikähtänyt tilannetta, oli innoissaan päästessään etupenkille.

Sairaalaan päästessämme meidät ohjattiin yksityiseen huoneeseen, kevyeen eristykseen, koska tytöt olivat flunssassa. Saimme käydä huoneen ulkopuolella vessassa ja saatettuna toimenpidehuoneissa. Muuten emme saaneet liikkua omine nokkinemme. Kuopuksen käsi kuvattiin nopeasti ja hän sai siihen kipulastan tukemaan kättä. Pieni oli lopettanut itkemisen jo kotona. Ehdin jossain välissä jo miettiä, onko mitään käynytkään, kun lapsi oli niin rauhallinen. Käsi oli kuitenkin niin selvästi väärässä asennossa, että se kertoi selvää kieltä siitä, että joku oli vinossa. Me odoteltiin lääkäriä omassa huoneessa ja katsottiin telkkarista lastenohjelmia. Hoitaja toi esikoiselle myös syötävää. Nuoremman piti olla syömättä ja juomatta, kun tutkimukset olivat vielä kesken.

Lopulta lääkäri tuli kertomaan, mitä tuleman piti. Käsi oli murtunut, mutta leikkausta ei tarvittaisi. Se voitaisiin operoida kipulääkkeiden voimalla ja kuopus saisi kipsin käteensä. Tässä vaiheessa asiat etenivät nopeasti ja me oltiin pian ulos sairaalasta.

LUE MYÖS: Päivä meidän esikoisen kanssa

Julkista terveydenhuoltoa parjataan hirveästi ja minusta monesti ihan syyttä. Henkilökohtaisesti olen saanut aina hyvää hoitoa. Toki jonoa siellä on enemmän, kuin yksityisellä, mutta kaikki potilaat hoidetaan. Minä olen ylpeä suomalaisesta terveydenhoidosta. Yhdysvalloissa sinulta kysellään ensin vakuutuksia, vaikka sinulla olisi selkeästi näkyvä vakava vamma. Siellä hoidetaan vasta, kun on selvää, että vakuutukset ovat kunnossa. Täällä on myös heittämällä turvallisinta synnyttää. Kaksi riskisynnytystä läpi käyneenä, joista toiseen meinasin itse kuolla, en keksi mitään pahaa sanottavaa tästä terveydenhoitosysteemistä.

Ja ilokseni kerron, että kipsi ei paljon tuota pientä hidasta. Menoa ja virtaa riittää niin kuin ennenkin. Luojan kiitos, tuo kipsi on aika tiukka ja kestävä paketti. Saatiin tästä reissusta toinenkin muisto tuon kipsin lisäksi. Ensihoitajilla oli pienelle potilaalle supersankarin viitalla varustettu lehmä-pehmo. Pehmo (Mimmi) oli mukana joka toimenpiteessä ja siitä tuli pienelle nopeasti tärkeä.

Mutta nyt sitten parannellaan ja toivotaan, että nuo eivät saa pienemmän toistakin käsiä kipsiin…

Blogin ja somen tekeminen, vaikka vain harrastuksena, on jatkuvaa itsensä ja kanavien kehittämistä. Pidän blogia ja Instagramia pääkanavinani ja käytän niihin ehdottomasti eniten aikaa ja ideoita. Blogilla on ollut alusta asti omat Facebook-sivut, mutta ne ovat olleet aina vähän paitsiossa. Lähinnä siksi, että en ole oikein koskaan keksinyt, mitä sivuille päivittäisi blogi- ja Instagram-postausten lisäksi.

Sitten hetki sitten sain idean. Tästä ideasta on täysin kiittäminen ihanaa Jani Toivolaa, jonka omaan Instagramiin tutuistuin hetki sitten. Jani päivittää ihania päiväkirjamaisia merkintöjä hänen ja tyttärensä arjesta. Janin tekstit ovat ihania, lämpimiä, koskettavia ja samaistuttavia. Ne ovat kuin pieni blogi. Jos ette vielä seuraa häntä, niin menkää ihmeessa seuraamaan.

Ja koska some on parhaimmillaan nimenomaan inspiroitumista toisista, ajattelin että jokin vastaava voisi istua omaan Facebookkiini. Niinpä aloin päivittää hieman päiväkirjamaisessa hengessä kirjoittamaan meidän arjesta lyhyitä päivityksiä blogin Facebook sivuille. Postausten valokuvatkaan eivät ole niin stailattuja, vaan päivällä napattuja selfieitä tai kuvia, jotka kuvastavat sitä meidän ihan tavallista arkea. Olen suurimmassa osassa selfieitä ilman meikkiä ja välillä tavarat on kotona levällään.

Useampi vaikuttaja on viimeaikoina puhunut aitoudesta, kuten Mou Moun ja But I’m human not a sandwich-blogien Iinat. Tottahan on, että on paljon helpompaa tehdä postauksia tietyllä teemalla. Niissä pystyy paljon helpommin määrittelemään sen, kuinka paljon itseään antaa muille. On myös tosi vaikeaa löytää se tasapaino kertoa rehellisiä arjen kuulumisia, ilman että antaa liikaa tietoja itsestään.

Olisi kiva kuulla teiltä lukojoilta, millaisia juttuja te haluatte lukea esimerkiksi minun blogistani? Haluatteko enemmän sitä arkea, vai suunnitellumpaa sisältöä?