Rehellisesti, en oikein tiedä, mistä aloittaisin tai mistä lähtisin tätä kaikkea purkamaan. Minulla on läjä aivan upeita kuvia, jotka haluan jakaa teidän kanssanne, mutta sanottavaa on vain vähän. Tämä on ehkä tuttu tunne joillekin kollegoille.

Lyhykäisyydessään juttu meni niin, että sain lapsivapaana viikonloppunani kutsun veneilemään tuohon lähisaaristoon. Ja minä, joka rakastan merta, vastasin tietysti kutsuun. Veneilykokemukseni rajoittuu lapsuuteen ja teinivuosiin, mutta onneksi toisella meistä löytyi kokemusta. Tarkoitus oli löytää kiva saari ja viipyä reissussa yön yli. Mikä oli ihan hyvä aloitus tällaiselle melkein ummikkoretkeilijälle.

Olen aina pitänyt valtavasti veneilystä. Siitä, kun vene kelluu meren aalloilla. Moottorin äänestä.

Tuulesta. Suolaisista roiskeista. Minulle matka on ehdottomasti paras osa tässä lajissa.

Niin tälläkin kertaa. Matkakumppanini taisi nähdä kasvoiltani sen, kuinka innoissaan olin.

Saari, jolle päädyimme, oli ehkä noin keskikokoinen. Tässä asiassa olen ehkä maailman huonoin arvioimaan, koska kokemusta minulla ei juuri ole. Se oli kuitenkin kaikin puolin ihastuttava.

Maisemat salpasivat hengen.

Ilta-aurinko saarella oli aivan uskomattoman kaunis. En saanut tarpeekseni siitä, miten aurinko

siivilöityi kultaisena puiden välistä.

Suurimman osan iltaa istuin kivellä ja katselin laskevaa aurinkoa. Sellaista zen-hetkeä saa harvoin

kokea nykypäivänä.

En muista milloin olisin julkaissut postauksen, joka olisi koostunut suurimmaksi osaksi kuvista, mutta välillä näinkin.

Lomadarra selätetty ja tänään on ollut todella hyvä päivä tyttöjeni kanssa. Muistelin tässä aikaa viime keväällä, kun jokaiseen julkaisemaani kuvaan tuli kommentti siitä, kuinka minä suorastaan hehkun. Enkä valehtele, näitä viestejä todella tuli. Se oli aivan mielettömän ihanaa aikaa. Silloin minusta tuntui erityisen hyvältä itseni kanssa. Tuntui, kuin olisin ollut sinut koko maailmankaikkeuden kanssa. Koko elämä tuntui olevan ylläettäen edessä ja täynnä mahdollisuuksia. Eräs työkaverini totesi muutamaan kertaan, että olin tuohon aikaan ärsyttävän iloinen. Kerroin silloin täällä blogissakin, kuinka hyvältä minusta tuntui. Vaikka välillä mietin, olisiko minun pitänyt surra eroani ja olla siipi maassa, vaikka minusta ei tuntunut yhtään siltä. Olinhan vasta eronnut. Eikö vuoden suruaika olisi minimivaatimus? Sen sijaan tunsin olevani ensimmäistä kertaa vuosiin elossa.

Kuulin hetki sitten, että tällä ilmiöllä on nimi, enkä ole ainoa, joka on kokenut sen. Sitä kutsutaan erohehkuksi.

Erohehkun kyllä tunnistaa, kun se on päällä. Minusta sen ainakin näkee. Tosin tällä hetkellä taidan hehkua ihan muista syistä. Hih. Erohehkulla kuvataan sitä tilaa, kun eronnut havahtuu siihen ettei ero ollutkaan loppu, vaan uusien mahdollisuuksien alku. Se on se hetki, kun tajuaa ettei tulevaisuutta peruttukaan, vaan kaikki on edelleen avoimena. Hieman eri tavoin, kuin aiemmin.

Faktahan on se, että ero on tapahtuessaan hyvä asia. Eroon ei päädytä kevyin perustein ja yleensä sen takana on monia perustavanlaatuisia ongelmia, jotka helpottavat eron myötä. Näin ollen ero on hyvä asia. Sen käsittely voi olla rankkaa ja raskasta, mutta sekin helpottaa ajan kanssa. Eronnut saakin hehkua ja nauttia siitä. Se ei ole väärin. Henkilökohtaisesti uskon, että erohehkun saavuttaa jokainen eronnut. Toisille se tulee nopeammin, kuin toisille ja sen kesto voi vaihdella. Olen nähnyt erohehkun myös muilla eronneilla, jotka tunnen.

Oma erohehkuni alkoi melko nopeasti eron jälkeen. Tähän vaikuttaa suurelta osin se, että olin miettinyt eroa vuosia ennen lopullista päätöstä ja erilleen muuttamista. Itse ero oli oman prosessini piste, jonka vuoksi aloin hehkua nopeasti tapahtuneen jälkeen. Joku muu, jolle ero on mahdollisesti yllätys, saattaa alkaa hehkua vasta pitkän ajan päästä, kun tapahtuneet on saatu käsiteltyä.

Erohehku on myös itsensä löytämistä ja sen tajuamista, että enää ei ole pakko sopeutua elämään johon ei itse sovi. Minä ainakin koin löytäväni itseni. Tunsin itseni vapaaksi ja nautin siitä, kun sain tehdä asiat juuri niin kuin halusin. Saan esimerkiksi hankkia olohuoneeseen läpikuultavat verhot niin halutessani. Minun ei tarvitse neuvotella siitä.

Oma erohehkuni on alkanut jo hiipua. Arkeni on edelleen onnellista, mutta tasaisempaa. Vaikka nautinkin siitä yltiöpäisen kuplivasta, upeasta tunteesta, jonka se sai minussa aikaan, on tämä tasiasempi onnellisuus vielä parempaa. Erohehkun kokeminen oli kuitenkin äärimmäisen tarpeellista. Silloin minä etsin itseäni, opin tuntemaan itseni ja lopulta minä todella löysin itseni. Elämä on hyvää juuri nyt ja tulevaisuus on edelleen avoin.

Nauttikaa teidän hehkusta.