Olen jo useampaan kertaan tässä viimeisten viikkojen aikana miettinyt; ”Tämä on taatusti se huonoin päivä. Tämän kun kestän, niin kohta alkaa helpottaa.” Viime viikolla ajelin metrolla ja junalla sinne tänne, kun yritin paeta tätä tilannetta. En pystynyt olemaan kotona, sillä siellä tilanne tuntui aivan liian vaikealta kestää. Sillä seurauksella itkinkin sitten metrossa useampaan kertaan, kun en saanut kyyneleitä pidäteltyä. Toistaiseksi jokaista huonointa päivää on seurannut lopulta vielä huonompi. Enkä voi olla miettimättä, mikä on lopulta se kaikkein kamalin päivä, jonka jälkeen kaikki alkaa pikku hiljaa parantua. Tiedän, että tämä on sellainen asia, joka vaatii aikaa, eikä muutos tapahdu sormia napsauttamalla.

Kaikkein vaikeimpia ovat illat. Päivällä, varsinkin lasten kanssa, on helpompaa pitää itsensä kasassa. Siinä on niin paljon tekemistä, että harvoin ehtii miettiä mitään ikävää. Lasten ilo on myös tarttuvaa. Mutta kun tytöt ovat viimein nukkumassa, olen täysin yksin omien ajatusten kanssa. Edes Netflix ja supersankari elokuvat (joita olen kuluttanut nyt urakalla), eivät auta. Seuraavaksi pahinta on mennä yksin sänkyyn. Me ollaan oltu yksitoista vuotta yhdessä ja erillään vietetyt yöt voi laskea suurin piirtein kahden käden sormilla. Voin kertoa, että unen saaminen ei ole iltaisin kovin helppoa, kun jotain todella olennaista puuttuu viereltä. Mitään lopullista päätöstä ei ole tehty. Olemme toistaiseksi asumuserossa, samalla kun selvitämme ongelmia, jotka johtivat tilanteeseen.

Tämä tilanne on nostanut minussa esiin myös piirteitä joita en toivoisi olevan. Löydän itsestäni katkeruutta ja toiveita siitä, että toisellakin osapuolella on yhtä kurjaa kuin minulla. Mutta ennen kaikkea olen aivan äärimmäisen surullinen ja vähän paniikissa. Tulevaisuus pelottaa moneltakin osalta. Vaikka uskonkin vakaasti siihen, että elämällä ja asioilla on lopulta tapana järjestyä kun niihin uskoo. Silti tulevaisuus yksinään pelottaa minua. Kävi miten kävi, tässä täytyy tehdä ihan hemmetisti töitä monen asian eteen, ennen kuin kaikki alkaa järjestyä.

Nyt etenen pieni hetki ja päivä kerrallaan. Ja toivon, että seuraava kerta on se huonoin päivä, jonka jälkeen ylämäki alkaa.

Lapset nukkuvat juuri nyt ja olen yksin hereillä. Erityisesti näin iltaisin, kun olen yksin ja tiedän meneväni yksin sänkyyn, olo on surullinen. Tulee pyöriteltyä asioita päässä vähän turhankin paljon.

Halusin näin lauantai-illan kunniaksi kirjoittaa jotain kevyttä ja ihanaa. Niinpä kirjoitan asioista, jotka juuri nyt inspiroivat minua.

Mikä inspiroi juuri nyt…

… Kuivatut kasvit. Niin vaan minäkin lähdin mukaan tähän kelkkaan, vaikka aluksi ajattelin, että ei ikinä. Löytyy pampaheinää, puuvillan oksaa ja nippu sitä sun tätä itse kuivattua. Olen myös katsellut sillä silmällä kuivakukkanippuja lähikaupassa. Ikinä ei pidä sanoa ’ei ikinä’.

… Noora K:n blogi. Vaikka Noora onkin mainostanut blogia sellaiseksi suutarin lapsella ei ole kenkiä tyyppiseksi ähellykseksi, olen iloinen. Noora on äärimmäisen inspiroiva tyyppi ja minulla jäi ikävä nimenomaan hänen juttujaan.

… Sisustus klassikot. Olen huomannut miettiväni yhä enemmän sellaisten sisustus elementtien hankkimista, jotka säilyttävät arvonsa vuodesta toiseen. Kirjoitin jo aiemmin siitä, miten sellaiset asiat kuin ”loppuelämän sohva”, kiinnostaa enemmän kuin koskaan.

… Cheek. Minä innostuin Cheekistä, vasta kun hän oli ilmoittanut lopettavansa ja luin hänen kirjansa. Ja pakko myöntää, että olen soittanut Cheekiä miltei päivittäin.

… Terveellisemmät elämäntavat. Kun ollaan oltu tyttöjen kanssa kolmistaan, ei olla syöty kertaakaan punaista lihaa. Kasvisten määrä on myös huomattavasti korkeampi. Minun pitäisi aloittaa helmikuussa myös uiminen. Sitä ennen pitäisi kuitenkin ostaa itselle uimapuku. Mistä löytyisi kiva?