Olen viimeaikoina tuskastellut ajanhallintani kanssa. Nyt, kun olen äitiysloman jälkeen palannut takaisin vuorotyöhön, olen havahtunut krooniseen ajan puutteeseen. Suurelta osin tämä heijastuu suoraan blogiin, koska niin moni muu asia menee sen tekemisen edelle, enkä ole valmis ottamaan siihen vaadittavaa aikaa esimerkiksi yöunistani. Rakastan nukkumista, joten tämä ei tule kuuloonkaan. Haluaisin silti kirjoittaa hyvää ja laadukasta blogia. 

Olen nyt useamman viikon miettinyt, mitä minun pitäisi tehdä. 

Mielessä on pari kertaa käynyt ajatus blogin lopettamisesta ja siirtymisestä kokonaan instabloggaamiseen, mutta se ei tuntunut omalla kohdallani tarpeeksi hyvältä vaihtoehdolta. Rakastan kirjoittamista ja tämän perhearjen kesekellä blogi on terapiaa myös minulle. Eli blogin lopettaminenkaan ei ole vaihtoehto. 

Pitkän pohdinnan jälkeen olen omaksi harmikseni todennut, ettei minulla ole aikaa toetuttaa joka kuukausi uutta teemaa ja siihen kuuluvia postauksia, kuten haluaisin. Kun keskityn teemapostauksiin, kaikki muu jää roikkumaan. Minulla on koneella esimerkiksi kahdet asukuvat, sohvapöydän esittely ja juttu lasten perhepäivähoidosta, jotka ovat vain siirtyneet ja siirtyneet. Olen tämän stressin vuoksi kokenut myös tyhjän paperin kammoa, mikä ahdistaa entisestään ja näin oravanpyörä on valmis. Joten, vaikka tämä harmittaa itseäni aivan valtavasti, minun on pakko palata takaisin perusasioihin. Olisi ollut hienoa toteuttaa koko vuosi teemoittain, mutta minun on pakko ottaa huomioon omat resurssini. 

Jatkan blogini kirjoittamista työn ja perheen sanelemalla tahdilla. Yritän tietysti keksiä teitä kiinnostavaa lukemista, vaikka hieman hölläänkin. Päivä meidän kanssa-postaus oli todella suosittu. Kiitos palautteesta, jota olen teiltä saanut. Ajattelin, että voisin yrittää toteuttaa sellaisen noin kerran kuussa. On muutenkin kivaa saada teiltä palautetta, joten antakaa sitä ihmeessä lisää. Pyrin aina vastaamaan teidän kaikkiin kommentteihin, mutta välillä vastaaminen saattaa tulla viiveellä. 

Tämän postauksen kirjoittaminen ja ajanpuutteen myöntäminen tuntuu helpottavalta. Olen pitkään ajatellut, että kyllä minä ehdin. Tuntuu huojentavalta myöntää, etten välttämättä ehdikkään. Uskon tämän olevan myös hyvä juttu. Kokeilin jotain uutta, mutta tiedän nyt mihin kannattaa keskittyä. Kuten sanoin, minulla on paljon postauksia rästissä, joiden kirjoittamista olen odottanut. Joten lukeminen ei varmasti tule loppumaan. Ensin yritän kuitenkin selvitä tästä mokomasta flunssasta, joka iski minuun täysin puun takaa.

Esikoisen vasu-keskustelussa nousi ensimmäistä kertaa esille huoli 3-vuotiaan motorisesta kehityksestä. Little E ei aivan täysin pysy samanikäisten kavereiden perässä. Seuraavan kerran aihe tuli esiin neuvolassa, kun tyttö ei hypännyt ihan niin korkealle, kuin olisi pitänyt. Terveydenhoitaja kysyi haluaisimmeko lähetteen fysioterapiaan. Minulla on meidän tyttöjen kanssa periaatteena, ettei vara kaada venettä, joten vastasin kyllä lähetteelle. 

Helsingissä uudistetaan parhaillaan lapsiperheiden palveluita. Mikä on muun muassa ruuhkauttanut paikallisen fysioterapeutin kalenterin, jonka vuoksi saimme ajan vasta helmikuulle. 

Fysioterapia on meidän perheelle tuttua. Käytiinhän me Little E:n kanssa fyssarilla ensimmäiset puolitoista vuotta kaularangan ongelmien vuoksi. Olin siis aika rennolla mielellä tämän suhteen. Ajatella, että pelkällä jumpalla esikoisen kaulan asento saatiin suoristettua, vaikka lähtötilanne oli todella hurja. 

Aloimme miehen kanssa valmistella Little E:tä fysioterapeutille muutama päivä ennen käyntiä. Kerroimme, että tulevalla viikolla hoitopäivän jälkeen mennään fyssarille, joka on yhdenlaista jumppaa. Kerroimme, että siellä on todennäköisesti joko täti tai setä, joka leikkii vähän hänen kanssaan ja Little E saa samalla näyttää mitä kaikkea hän osaa tehdä. Tästä 3-vuotias oli aivan innoissaan. Hän sanoi osaavansa heittää palloa ja hyppiä trampoliinilla. Kerroimme myös, missä paikka sijaitsee ja millä sinne mennään. Ylimääräinen metromatka viikolle oli tietysti vain hyvä juttu. 

Fyssaripäivänä kävin hakemassa tytöt aikaisemmin hoidosta ja lähdettiin metrolla matkaan. Olin varannut mukaan pari välipalapatukkaa, jotta nälkä ei pääsisi yllättämään kesken reissun. Perillä Little E marssii reippaasti ovista sisään ja menee suoraan trampoliinille. Minä juttelen fysioterapeutin kanssa hieman lähtötilanteesta, miksi tarkastukseen on tultu ja puhuttiin me myös niistä aiemmista hoitojaksoista. Sitten fyssari kiinnitti kokonaan huomionsa meidän 3-vuotiaaseen. 

Fysioterapeutti ohjasi Little E:tä tekemään erilaisia harjoitteita, pomputtelemaan ilmapalloa mailalla, hyppimään trampoliinilla ja ruutua, heittämään hernepussia, kiipeämään puolapuilla ja muuta vastaavaa. Leikki-ikäisen taitoja testattiin todella kokonaisvaltaisesti ja samalla hän jutteli minun kanssani. 

Lopulta, puolen tunnin jälkeen, fysioterapeutti totesi ettei tytössä ole mitään vikaa. Todennäköisesti nämä päivähoitajan ja terveydenhoitajan huolenaiheet selittyvät puhtaasti persoonallisuus eroilla. Vaikka Little E on sosiaalinen, niin hän on monesti uusissa tilanteissa varovainen ja etenee enemmin varovasti tunnustellen, kuin sännäten suin päin toimintaan. Tarkastuskäynnin perusteella fyssari ei nähnyt mitään syytä aloittaa fysioterapiajaksoa. Hän antoi minulle ainoastaan lukemista matkaan ja oman puhelinnumeronsa, jos jotain kysyttävää tulee. 

Vaikka Little E todettiinkin tarkastuskäynnillä tomeraksi ja terveeksi pieneksi tytöksi, käynti ei harmita. Olen todella onnellinen, että me saadaan elää maassa, jossa pienikin epäilys on mahdollista tarkistaa. Kuten sanoin, ei vara venettä kaada. Varsinkin kun kyse on niin tärkeistä asioista, kuin omista lapsista.