Ulkona vallitsevasta upeasta ilmasta huolimatta, meillä kotona vallitsee selkeä matalapaine. Vaikka yleensä pyrinkin pitämään somessa yllä positiivista ilmapiiriä, niin välillä ne oman elämän varjopuolet yltävät myös tänne asti. Olen luonteeltanikin sellaista peruspositiivista tyyppiä, mutta olen ihan yhtä altis pahaan mieleen kuin kuka tahansa muukin. Eikä elämä ole aina niin helppoa, vaikka sen toivoisi olevan. On aina surullista, kun elämä ei menekään odotetusti ja vaikka johonkin on osannut varautua, se ei tee siitä yhtään sen helpompaa. Monesti se sattuu silti ihan yhtä paljon. 

Välillä on niitä päiviä ja ajanjaksoja, kun tekisi mieli käpertyä sänkyyn peittojen sisään ja vain itkeä. Minulla ei ole sellaiseen juuri mahdollisuuksia tyttöjen vuoksi. Olen harvoin yksin ja vaikka meillä näytetäänkin tunteita hyvässä, sekä pahassa, en halua huolestuttaa lapsia itkemällä jatkuvasti. 

Vaikka vähän himmailen lasten läsnäollessa, en usko tunteiden piilottamiseen. Uskon, että niitä kannattaa näyttää ja niistä kannattaa puhua, jolloin ne eivät patoudu. Jos masennuksesta on jotain hyvää jäänyt elämääni, niin se, että osaan puhua ja käsitellä asioita. Ja lasten on hyvä nähdä vanhemmillaan kaikenlaisia tunteita. Eivät äidit ja isät ole aina iloisia. Myös vanhemmat ovat eläviä, tuntevia olentoja, eivätkä superihmisiä. Suru, kiukku, pelko ja turhautuminen ovat ihan yhtä normaaleja tunteita, kuin ilo ja muut positiiviset tuntemukset. 

Lapset tuovat minulle paljon iloa elämään ja ovat surullisina päivinä todellinen auringonpaisteeni. He ovat syy siihen, miksi en hautaudu sänkyyn ja miksi jaksan. He saavat minut ylös ja ulos huonoinakin päivinä. Ja vaikka se on välillä raskasta, se tekee hyvää. Olen sitä ihmistyyppiä, joka jää herkästi märehtimään ja rypemään siinä omassa kurjuudessa. Toki, voi hyvin olla, että se asia on ehtinyt muuttua menneinä vuosina. En ole masennuksen aktiivisen kauden jälkeen oikeastaan kohdannut, mitään suuria menetyksiä tai surua. Ehkä osaisin käsitellä sitä jo toisin. 

Lisäksi olen saanut ympärilleni ihan mielettömiä ystäviä. Puhelimeni vilkkuu päivittäin, kun vointiani ja tilannetta kysellään. Jokainen viesti saa kyyneleet kihoamaan silmiini, pelkästä onnesta. Kiitos rakkaat, jos satutte lukemaan tätä. 

Koska vuotta on kohta kulunut puolet, tutkin hieman blogini lukuja. Osittain omasta mielenkiinnostani, osittain jotta voisin oppia niistä jotain. Seuraan lukuja aina myös viikko tasolla, mutta tällainen laajempi tarkastelu on mieltä avartavaa. Tiedän suurin piirtein, mitkä jutut vetävät edelleen katseluita yleisesti. Mutta tasaisesti löytyy niitä yllättäjiä, joista te innostutte ihan käsittämättömän paljon. Niitä on oikeastaan mahdotonta ennustaa, vaikka välillä olisikin joku pieni ennalta oletus. 

Ajattelin hieman jakaa tutkimukseni tuloksia teidän kanssanne ja kertoa mitkä ovat tähän mennessä tämän vuoden kuusi luetuinta postausta. 

Fysioterapeutin tarkastuksessa – Huoli lapsen kehityksestä 

Tässä näkee kyllä hyvin blogini kolme kantavaa teemaa, jotka ovat perhe-elämä, asut ja sisustus. Jatkamme siis samaa rataa tulevaisuudessakin.